fuck off

Olen tuijottanut tätä ruutua jo liian kauan, kunnes havahdun siihen että minun täytyy aloittaa kirjoittaminen. Käteni tärisevät, jalkani ovat kuin puudutettu tunnottomiksi. Näin minun on parempi olla.

Kaikki ne ihmiset jotka minulle ennen olivat kaikken tärkeimpiä. He joita ilman en ennen olisi voinut elää. Mä haluaisin vain juosta heidän läpi. Huutaa Älkää puuttuko enää minun elämääni. Haluan olla yksin, elä niinkuin minä elän. Näytellen. Ihmiset joiden sanat olivat minulle ennen tärkeitä, heidän puhuessaan, mielini huutaa Turpa kiinni, ole hiljaa ! Kun he nauravat, haluan haistattaa vitun ja nauraa tarttuessani heidän kaulaan. Haluan kuristaa heidät, olkaa hiljaa. Mä en halua kuulla kun te nauratte. En tahdo nähdä teitä, koska en jaksa kuunnella kertomuksianne.

Kahlittu sydän rinnassani sykkii, sairaita mielikuvia nään ku istun yksin.

Ei mun oo ollu tarkotus satuttaa, mut mul ei oo vaihtoehtoo. Jos joku tulee liian lähelle. Jos joku kysyy asioista joista en tosiaankaan tahdo puhua, mä en voi mitään muuta, kuin ajaa sen ihmisen pois luotani.

Moni täällä luulee tuntevansa minut, yksikään joka minut ennen tunsi oikeasti, ei tiedä minusta enää mitään. Mä haluan kadota.

Opettelin ottaa vastuun teoistani. Mä haluun et teette samoin.

Mä en enää tiedä olenko enää ihan kunnossa, mun sisällä ei oo enää mitään muuta ku vihaa. Minusta tuntuu että olen täynnä pahuutta.

Pilasit mun elämän, veit kaiken mistä välitän, must tuli kylmä, ei sydäntäkä enää. Nyt mä en pysty enää rakastamaa ketää. Mä haluun kostaa, nousen sua vastaan, nuole mun haavat, mä haluun lyödä sut maaha, niiku sä teit mulle. Viilsit mut auki, jätit arvet ja nää haavat pysyviksi. En halua sua, ei. en enää. Mä en haluu enää kuuluu sun valheiden maailmaa. Kusiko noussu hattuu? No vittu mä en tiedä. Mä pidin sua tärkeenä, mut kai aina se totuus paljastuu, mä näin viimeisenä aamuna, sillon mä näin sun läpi. Mulle riitti oikeest, kiitos ja hei.

Nään niit mielikuvii, mä nään puukkoi pystys sun seläs. Mä haluun kääntää ja vääntää niit, ettei sun haavat vahingossakaa pääse umpeutuu. Mä haluun antaa sun valheelliselle rakkaudelles vastakaikuu. Semmost mitä säki mulle annoit. En mä koskaa tuu unohtaa sun makuus tai sun tuoksuasi............

Hyvää joulua teillekkin.

Nyt on jouluaatto. Minä en jaksa. Haluan vain käydä takaisin nukkumaan, enkä enää herätä ollenkaan. Mulla on paha olla. Ahdistaa, en jaksa enää hengittää. En tykkää joulusta, odotan nyt jo innolla kuinka kännissä isäni ja äitini tänä jouluna on. Minä jotenkin toivon ettei minun tarvitse tulla enään tämän joulun jälkeen viettämään joulua kertaakaan tähän taloon. En halua enää koskaan kokea sitä, mitä olen edellisinä jouluina kokenut. Humaltuneita ihmisiä. Ja kaksi joulua sitten vaarini joutui jouluaattona sairaalaan, eikä enää palannut sieltä. Sitä edeltävinä jouluina, olen kuunnellut riitelyä. Ja ihan pienenä, olisinkohan ollut kolmannella luokalla. Muistan sen joulun. Ensin juotiin lasilliset viiniä, ehkä toisetkin, kolmannet ja siitä se lähti. Muuama viinilasillinen liikaa. Ensin riideltiin, ja seuraavaksi sovittiin. Minulle on jäänyt traumat niin monesta joulusta. Kun alkoholi onkin tärkeämpää kuin se yhteinen joulu. Minun vanhempani viettävät joulun riidellen ja unohtaen kaiken muun siinä ohessa.

Kyyneleet tulvivat silmiini. Haluan vain pois tästä kaikesta. Olen stressannut tätä päivää jo niin kauan. Olen katsonut nyt neljä päivää kuinka kännätään. Minä en jaksa. Olen juossut ympyrää kaupoissa. Ostanut kaikenlaista tarvittavaa. Ostanut jotain mitä en edes tarvitse.

Ahdistus lisääntyy. Haluan huutaa kivusta, tuskasta. Mutten voi huutaa tämän kaiken itkun keskeltä. Minä haluan pois. en halua olla täällä enää. Haluan pois kehostani.

Voisimpa vain lentää pois täältä. Tästä talosta. Tästä koko joulusta, haluan lentää pois tästä koko maasta, kokonaan tämän planeetan päältä. Vihaan ruokaa, mitä tänään syödään, sekin ahdistaa minua, vaikka mielestäni olen jo aika paljon parantunut, silti en pysty syömään normaalisti vieläkään. Itseasiassa minua oksettaa nyt jo.

Minä lähden tänään joulupukiksi perheeseen jossa on kaksi lasta, toinen ensimmäisellä luokalla ja nuorempi on tietääkseni esikoulussa. Ainakin muistelen näin. Minua jännittää ehkä hieman, esimerkiksi se miten saan muutettua ääneni tarpeeksi matalaksi. Kyllähän lapset ihmettelevät, jos puhun normaalilla äänelläni että ''miksi joulupukilla on tytön ääni?'' Enkä halua tuottaa pettymystä kenellekkään.

Hyvää joulua teille, minulla on jo tarpeeksi paha olla. Anteeksi että olen olemassa. Olen vain tiellä, minä tiedän sen.

olen hukassa.

toisaalta mä en olekkaan valmis, en yhtään mihinkään. Minun on kuitenkin nyt paha olla. minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Onks tää kaikki mulle oikeesti vaa mahdotont? Mulle luvattii, etten mä hävii. Mut miten täs taas kävikään, mä sain kaikist paskimmat kortit ja hävisin heti ekaan. Kaikki kortit lyötii pöytää, ja heti kättelys mä putosin pois pelist.

Hävitessäni, tuntui, että hävitin itseni. Hävitin kaiken sisältäni. Mua vituttaa ja mielialani vaihtelevat sekunneissa, ensin nauran ja ihan pienen hetken päästä haluan vain huutaa ja päästä pois. Ahdistus kuristaa minua päiväpäivältä enemmän, jonakin päivänä minä vielä tähän tukehdun. Jos vain viiltäisin vielä syvemmälle kuin aikaisemmin. Mä en vaan yksin kertaisesti jaksa. Mä hymyilen, vaikka sydämeni huutaa kivusta ja tuskasta. Ja kun kukaan ei näe, minä itken, ja mä itken verta.

Mä hukutan mun tunteet tähä itkuu. Mä itken taas. En kestä tätä. En omia ajatuksiani. Mä haluan vain jättää tämän kaiken taakseni. Haluan johonkin missä saan olla rauhassa. Yksin, ilman muita, kuulematta kenestäkään. minä muuraan sydämeni umpeen, hautaan tunteeni kuoppaan.... Ei revitä vanhoja haavoja, ei käännetä veistä haavassa, on aika kääntää sivua, on aika jatkaa matkaansa..

''hän kiroaa synkän elämänsä, ennenkuin päättää päivänsä.. ''

Haluan pois. Joulukin ahdistaa, minua. en halua että on joulu. Vihaan tätä kaikkea. Vihaan myös itseäni.

päästäkää minut pois täältä.

mä en löydä sanoja.

Ja joka luojan päivä,
kannan tätä surua,
annan sille vallan,
ruokin sydänverellä,
puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni,
en jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani.

En huomaa hetkeä,
en kaipaa nykyistä,
tulen eilisestä,
varjona menneestä,
kaiken minusta,
veit kaiken minusta,
tätä hoen hiljaa,
tähän tahdon uskoa.

mä oon hukassa.....

Loppumatonta itkua

Olin viikonlopun tyttöystäväni luona, tai no siis entisen sellaisen. Perjantai iltana, hän tuli minua hakemaan juna-asemalta, halasi minua yms. Lauantaina, hän oli hiljaisempi kuin perjantaina, paitsi kun hänen kaverinsa tuli kahville. Tiedän nyt miksi hän pyysi kaverinsa kahville. Vähemmän aikaa kahdenkesken minun kanssani. Tiesin että tässä kävisi näin. Jokin osa minussa oikein huusi sitä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä mietin etten halua seurustella kenenkään toisenkanssa, vain kyseisen ihmisen joka viressäni nukkui. Katsoin kelloa se näytti puolta kolmea. Tiesin että herätys kello soisi yhdeksältä. Minua ei kuitenkaan väsyttänyt. Tai no väsytti, mutta ajatukset eivät antaneet rauhaa. Kuitenkin jossain vaiheessa nukahdin, levottomaan uneen, josta heräsin kun pienikin ääni kuului. Katsoin kelloa kun se näytti puolta kuutta, varttia vaille kahdeksan päätin lähteä vessaan.

Aamulla kumpikaan ei oikeastaan puhunut mitään. Yritin jotain selittää aluksi, kunnes tajusin ettei häntä kiinnosta asiani. Olen mielummin hiljaa.

Matka juna asemalle, oli hiljainen, kumpikaan ei sanonut sanaakaan, emme katsoneet toisiamme. tuijotin ulos ikkunasta pidättäen itkua. Pääni sisällä kerroin itselleni, etten tule siihen paikkaan enää koskaan, en halaa kuskia, enää ikinä.

Juna tuli ja nousin autosta ''heippa''. ''moro.'' Kyyneleet tulvivat silmiini, kun kävelin junaan, istuin paikalleni ja tuijotin ikkunaan, näin hänen autonsa ajavan pois. Tiesin etten näe häntä enää ikinä. Laitoin musiikin kovemmalle, tuijotin ikkunaan. Tunsin kuinka kyyneleet vain valuivat silmistäni. Katoamaan sait kaiken. Olisin halunnut nukkua junassa, en kuitenkaan pystynyt sulkemaan silmiäni. Ajatukset eivät antaneet rauhaa.

Halusin junasta mahdollisimman nopeasti ulos, minua ahdisti ihmiset siellä. Otin ahdistus lääkkeen, eikä sekään auttanut. Tuntui kuin sydäntäni olisi revitty irti. Minä itkin.

Vaihdoin junaa. Silmäni olivat jo silloin kipeät, niitä särki kaikki se itku. Kun astuin junasta ulos, puhelimeni piippasi viestiä, tiesin mitä nyt tapahtuu. ''sori tää ei vaa toimi, mul ei oo tunteit sinuu kohtaa, tai mitää muutakaa.........'' Ja taas aloin itkeä.

Kävelin kotiin ja menin suoraan suihkuun. Pienen terän upotessa ihooni, minun teki mieli nauraa. Nauraa itselleni, kuinka tyhmä olen ollut, kuinka sokeasti kaiken olen vain uskonut. Olen säälittävä.

Yhä uudelleen upotan terän ihooni, ja katson kuinka vesi lattialla muuttuu punaiseksi. Revin käteni auki, ja jalkani, kylkeni. olen täynnä haavoja.

--

Kerro mulle miksi satutit, mitä mä sulle tein? Miksi sä jätit minut kyyneliin, sanas viils sydämeen, tekos repi sen irti.

Ja tuntuu et taas kaikki paska putoo just mun niskaa.

En mä väitä olevani syytön, mut oisit voinu valita toisenki keinon.

Tiedän, että tiedät, mun rukoilevan,et takasin palaisit mun viereeni.

Taas mä kelaan vaa et mitä vittuu, ku tää suru meitsin niskaa tippuu. Tää suru viiltaa ison palan mun sisältä.Oon pahoillani, kaikest mitä tehny oon, täälnäin. Anteeks jos oon joskus mieltäsi pahottanu, anteeks jos oon liian vaikee ihminen. Mä voin myöntää et oon joskus jauhanu paskaa, sustki joskus paskaa lastaan. Anteeks.

''ehkä vielä mun luokse saavut.''

Mä haluun pakoo tät kaikkee. En osaa ajatella enää selvästi. Haluan vain repiä itsestäni kaiken ihon auki....

jueiowp en jaksa enää.. Haluun pois

silmät kiinni, valo voi tappaa.

Istun hiljaa, musiikin tulviessa korviini. Vatsaani koskee, minun on nälkä. Se oksettaa minua. Minua itkettää, mutten saa kyyneleitä valumaan silmistäni. Luin blogia, jonka kirjoittajan tiedän, jollakin tasolla tunnen. Tunnen palavaa halua halata ja rutistaa häntä, vaikka uskon hänen vihaavan minua, kaiken sen jälkeen. En usko että hän halaisi minua takaisin, luultavasti hän rimpuilisi pois ja juoksisi kauas minusta. Silloin itkisin. Itkisin varmaan enemmän kuin olen tämän vuoden aikana itkenyt.

Miksi ihmiset osaavat ikävöidä?

''Mitkä oli oikeit päätöksii?'' mä mietin sitä. Kaiken tämän jälkeen muuttaisin ja paljonkin. Väärii päätöksii, niitä mahtuu joka taskuun. Vaik haistatinki paskan. Mä haluaisin muuttaa senkin. Väkisinki täs silmät kastuu. Mä varmaa muuttaisin kaiken mitä silloin tein... ''elämä on täynnä monii valintoi, ne vie rakkaat ihmiset pois..''

Luen sanoja, hän on kirjoittanut, ja kysynyt jäisikö kukaan kaipaamaan häntä kuolemansa jälkeen. Minä jäisin. Minua harmittaa, etten voi enää sanoa sitä hänelle suoraan itselleen. Haluaisin tehdä niin.

Minusta tuntuu väärälle ajatella niinkuin ajattelen. Tuntuu kuin en osaisi enää ajatella oikein.

En tiedä mitä minun pitäisi ajatella ja miten minun täytyisi ajatella.

Miksi ajattelen näin?

You can't make me smile.

Näihin viiloihin jään. Mä haluaisin repiä käteni verille, minua ahdistaa, minun on paha olla. Haluaisin nähdä veren valuvan ranteestani. Haluan repiä kaikki vanhat käsissäni olevat arvet auki. Voisimpa repiä tämän tuskan sisältäni. Voisimpa mä vuodattaa kaiken pahan olon sisältäni veren mukana ulos.

Mä paljon antaisin, jos saisin uudelleen päättää mihin elämässäni kuljen.

vittu.

Bulimia tai epäsäännöllinen syömishäiriö on helpompi piiloittaa, kuin anoreksia. Siksi tälläinen syömishäiriö paljastuukin yleensä vasta silloin kun sairastunut itse niin haluaa.

Minä syön ja liikun, se näyttää ulopuolisten silmissä aivan terveelliseltä. Välillä syön paljonkin, ainakin se näyttää siltä. Tänäänkin koulussa, näytti siltä kuin olisin syönyt kaksi leipää, oikeasti söin vain neljä tomaatti viipaletta ja lasin vettä, muutaman lusikallisen jotakin keittoa, missä oli makkaraa ja perunaa, hieman porkkanaa. Minun on välillä erittäin vaikeaa salata tätä kaikkea. Ihmettelen itsekkin, miten olen pystynyt pitämään tämän kaiken näinkin kauan salassa. Reiluvuosi sitten, laihduin niin paljon että hyvin monet huomasivat laihtumiseni. Ja sen jälkeen olen alkanut syömään. Oksentelen vieläkin. Välillä minulle tulee ruuasta niin paha olo että tahtomattanikin oksennan, viimeksi näin tapahtui viime perjantaina. Oksensin kaiken syömäni. Olinhan ahtanut sisäänijäätelöä, lihapiirakkaa, pizzaa, karkkia ja sipsiä. Oli ihan hyvä oksentaa.

Hyvää huomenta, mä herään vast huomena.

Oon miettinyt et miks en välil tiiä itekkää et mis meen.

Sorruin taas viiltelemään. Kumpa osaisin vaan hankkia oikeen paikan, täs oikees maailmas. Mut kai mä oon viel se lapsi joka sano et siit tulee isoon sankari.

Eräs kaverini puhuu minulle omista ongelmistaan ja pyytää minua auttamaan häntä, tottakai autan. Mutta mietin tässä samalla erästä ihmistä joka on muuttunut aika paljon. Ja minusta vain tuntuu etten halua olla hänelle mikään hyvä ystävä enää. Minä huomaan helposti kuinka hänellä nousee kusipäähän. Ja ensin hän haukkuu minulle ihmisiä, ja seuraavaksi näen hänet haukkumiensa ihmisten kanssa ulkona. En osaa ymmärtää mikä häntä vaivaa. Hän laittaa välejä poikki ystäviensä, tai no entisten ystäviensä kanssa, vain huvin vuoksi. Enkä minä jaksa kuunnella jokaiselt mitä on taas tapahtunut. dkjfiewl.

En mä oo oikeesti se teräsmies, mitä annan muiden olettaa.Oikeasti mulla on paha olla, enkä enää jaksa.

En jaksa olla se olkapää, joka ennen olen ollut.

Tell me the truth, please.

Mitä vahvempana koitan seistä täällä, tuntuu etten enää seiso maan päällä, vajoan ja vajoan syvemmälle lähemmäs pohjaa. Musta tuntuu etten löydä enää suuntaa oikeaa. Mä valitsin väärän tien enkä osaa enää perääntyä.

Mä mietin samaa miksei elämä hymyile, kuin valokuvissa? Eräällä ystävälläni on jotain rakkaushuolia. Itsestäni en tiedä. Kaiken jälkeen minulle sanotaan ettei minun tarvitse huolestua, ei minua olla jättämässä.

En edes enää tiedä mitkä asiat minua kiinnostavat. Minun oloni on huono, enkä jaksaisi enää. Aineet jotka tekivät olostani paremman, yms, ne ovat jääneet pois.

mitä kun ei enää tiedäkkään mitä haluaa?

Mitä mun täytyy tehdä kun kaikki kääntyy väärinpäin.

Tuntuu vain etten jaksa enää rakentaa mitään, kun tiedän ettei mikään tule oikeasti pysymään pystyssä. En välttämättä aijo odottaa elämältäni yhtään mitään muuta kuin kuolemaa.

miksei mun anneta huutaa, kun on paha olla?

Ampukaa minut, kiitos.

Taas istun tässä, vaikka minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Paljon rakentavampaa, kuin itkeä blogiini, nettiin elämääni.

Minulla menee hyvin, aivan hyvin päin helvettiä.

Olen väsynyt. En jaksa edes kävellä huoneeseen jossa sänkyni on. Tuntuu etteivät jalkanikaan enää kanna.

Minulle puhutaan, selitetään jotain vastailen mitä mieleen tulee, enkä edes tiedä mistä minulle puhutaan, mitä kysymyksiä minulle esitetään. Minua väsyttää fyysisesti ja henkisesti.

Musta tuntuu että mä oon vaan niin yksin. Aivan kuin ympärillä oleva nauru heittäisi minut ulos siitä. Mieleni harhailee jossain aivan muulla, jossain niin kaukana. taivaassakin. Istun hiljaa, kun toiset juttelevat ja nauravat keskenään. Itseasiassa välillä tuntuu että vain ruumiini on siellä. Kaikki muu minussa, on jossain muualla. kaukana kaikesta. Rauhassa.

ajatukseni eivät pysy enää kasassa, MINÄ EN PYSY ENÄÄ KASASSA.

Turhaudun kaikkeen, itseeni. Isä pyysi minua saunaan, en jaksa mennä, tuntuu että tekisin väärin, kun en mene. En vain oikeasti jaksa kävellä sinne. En jaksa istua saunassa ja käydä suihkussa. en vain tosiaan jaksa. Miksen jaksa?

En halua kuulla ääntäsi.

Siksi kuuntelen musiikkia. Haluan nukkua.

Mun on paha olla. wsedrftgyhujklkjiuhygtfrcgvbhnjklöal,smkdjhujw Vituttaa, väsyttää, nukuttaa, itkettää, ahdistaa. En kestä tätä oloa enää. Voisiko joku ampua minut kiitos.

en jaksa, olen liian väsynyt.

Olen muuten ajatellut vaihtaa blogini osoitetta, koska tiedän liian monen ihmisen, joita näen melkein päivittäin lukevan blogiani. Enkä välttämättä halua heidän tietävän elämästäni yhtään mitään. Mutten saa aikaiseksi vaihdettua osoitetta. Turhauttavaa.

Olen väsynyt. Haluaisin nukkua viikkoja putkeen. En jaksa avata enää suutani. Puhelimeni soi ja piippaa, joku soittaa ''voidaanko nähä tänää, jos tulisit keskustaa?'' Toinen laittaa viestin ''Tuu tänää johonki?'' ''Voijaako nähä illal?'' Ja vielä joku kysyy vieressäni ''Mitä teet tänään?'' Tuu sinne ja tuu tänne, mennää tonne ja ollaa tuolla, nähdään siällä ja nähää toinen ihminen täällä.

Pääni ja sisimpäni huutaa etten vain jaksa. En halua nähdä ketään, mutta miksi kuitenkin raahaudun jokapaikkaan? Tuntuu kuin minut revittäisi palasiksi. En halua enää liikkua. Jalkojani särkee, käteni ovat väsyneet, mahaani koskee monesta syystä, ja silmäni eivät tahdo pysyä auki. Tuntuu että minulla olisi niin kiire, etten kerkeä edes ajatella.

Minua pyydetään yöksi sinne ja tänne, en jaksa koska haluan nukkua. Haluaisin vain maata sängyssäni tuntikausia, nukahtaa silloin kun silmäni painuvat kiinni. Ja haluan olla heräämättä silloin kun ulkoa kuuluu jokin kolahdus.

Taas tuijotan kelloa, monelta menen mihinkin. ''Soittele ku oon valmis lähtemään, jos nyt kerran oot tulos.''

Mieleni tekisi vain olla vastaamatta kenellekkään. En jaksa soittaa kenellekkään. Tänäänkään ei tunnu perjantailta. Yleensä perjantaisin on ulkona jossakin paljon porukkaa. Ja yleensä haluan lähteä. Nyt en halua. En jaksa. Minua ei kiinnosta nähdä yhtään ketään.

En ole kerennyt syömään. En jaksakkaan edes.

Haluan lähteä johonkin kauas, missä ei ole ketään.

Pyykit pitäisi pestä. En saa aikaseksi sitäkään.

olisimpa minä teräsmies.

miksi minä hukun tänne?

Tuntuu et liian usein vaa kaikki paska putoo suoraa niskaa. Mä oon väsyny, oon niin poikki, ku yritän kestää sen kaiken tän paskan painon.

Mä en oo vahva.

mä leikin ettei mua enää oo.

Minulla olisi ensiviikonloppuna koulutus. En jaksa, minua ei kiinnosta. Tai ensiviikonloppuna minun pitäisi samaan aikaan koulutuksen kanssa olla kaverini kanssa hoitamassa koiria. En jaksa, minua ei kiinnosta.

Täl hetkel elämä maistuu paskalle.

Mä putoon, en jaksa pitää enää kii. Reiteni täyttyvät arvista, käteni ovat arpiset. Viillän itseeni yhä uudestaan vertavuotavia haavoja. Olen väsynyt. Sisältäpäin minussa ei ole enää kuin arpea ja tuoreita haavoja.

Ikkunat huurussa, sotkuiset vaatteet päällä, jokapäivä poika talsii heikolla jäällä. Miten yhtäkkiä taas tämä väsymys ottaa mut mukaansa, pitää kiinni, eikä tosiaan hellitä otettaan, vaan päin vastoin.

Käteni tärisevät. Minua paleltaa, haluan nukkumaan. Mutta eihän minulla ole aikaa nukkumiseen.

Enhän mä koskaan olekkaan väittänyt tän helppoo olevankaan...

taas yritän, mut sanat ei riitä vaikka kuinka selitän yritä ymmärtää

0-100%vitutusta

En olekkaan kirjoittanut vähään aikaan, ei ole ollut sinänsä mitään asiaa. Olisin tosin voinut kirjoittaa jokaisesta pienestä ahdistuksestani, mutten ole nähnyt siihen mitään syytä.

Nyt kuitenkin olen tämänpäivän aikana ajatellut paljon kaikenlaista.

Ensinäkin. Huomasiin että menkkani ovat tulleet takaisin.. Mahaani koskee ja minun tekee mieli syödä, olen turvonnut ja minua väsyttää.

Tänään viimeinen tuntimme koulussa oli jotain keskustelua. Kuraattori tuli keskustelemaan luokkamme kanssa kaikenlaisista asioista ja aiheutti riidan muutaman luokkalaisen välillä. Ihminen josta itsekkään en nykyisin enää pidä, koska hän on liian täynnä itseään, vetoaa sairauksiinsa ja siihen että hänen isänsä on kuollut. En tosiaan usko hänen olevan ainoa ihminen joka on jotakin menettänyt. Mutta hänen mielestään kukaan muu ei ole kokenut mitään niin pahaa kuin hän. Kun kyseinen tyttö alkoi taas esittämään marttyyriä, vitutus prosenttini nousi nollasta sataan kahdessa sekunnissa. Olisin halunnut huutaa hänelle suoraan vain että mikä ongelma hänellä on.Miksei hän voi ymmärtää ettei ole täydellinen, niinkuin ei kukaan muukaan. Diabetes tai isän kuolema, ei tee hänestä millään tapaa etuoikeutettua tai mitenkään muutenkaan parempaa, kuin me muutkaan sillä luokalla. Pyörittelin päässäni kysymyksiä siitä, miksi hän syyttää aina muita. Hän pompottelee ihmisiä mielensä mukaan minne tykkää. Hän esittelee jälkiä käsissään, jotka ovat suoraan sanottuna pari säälittävää naarmua. En halua vähätellä kenenkään viiltelyä yms, mutta hän, tämä kyseinen ihminen tekee itsestään niin säälittävän ettei sitä edes pysty enää ymmärtämään. Muistan esimerkiksi viimevuodelta tapauksen, jolloin äidinkielen opettajamme sanoi meidän luokkamme olevan täynnä ''angsti-teinejä'' Hän veti hihansa ylös ja huusi koko luokan kuullen '' Tässä on sulle angsti-teiniä.'' Hänen vieressään istuva tyttö katsoi ja sanoi ''Ei toi oo mitään verrattuna ''ton käsii'' '' Tarkoittaen minua. Minä en esittele jälkiäni, sillä häpeän niitä. En ole koskaan kerjännyt huomiota viiltelyllä. Ja itseasiassa minua naurattaa hänen huomionhakemisensa.

Koulun jälkeen muutama meidän luokalta ja muutama toisilta luokilta, olivat tupakalla ns tupakka paikalla. Kaikki ovat kääntyneet tätä kyseistä ihmistä vastaan. Minusta se tuntuu pahalle sinänsä että minua on itseäni kiusattu koko ala-aste aikani. Ja olin silloin aivan yksin. Mutta toisaalta kun mietin en itselleni kiusaamistani aiheuttanu, kuten tämä tyttö nyt. Hän puhuu mitä sattuu. Pompottelee ihmisiä, ja on aina omastamielestään oikeassa ja niin helvetin täydellinen että kaikki muut hänen lähellään ovat pelkkiä nollia. Minä en jaksa enää edes välittää tästä ihmisestä. Hän saa minut vihaamaan itseään, en voi sille mitään. Oma vikansa. En aijo puolustella häntä, enkä aijo käännyttää ketään häntä vastaan. Ei ole minun tehtäväni. En jaksa kiinnostua asiasta enää. Pidän huolen kuitenkin siitä, että minun kavereitani hän EI pompottele yhtään mihinkään!

Sitten kuulin olevani lesbohuora, joka ei ajattele kuin omaa persettään ja omaa elämäänsä, eikä välitä muista ihmisistä mitään. eikä kuulemma ihmeetellä, miksi minulla ei ole kavereita, kun yrittäisin jokaista heteroystäväänikin.Olen kuulemma teinilissu joka ei ole omanikäisten tasolla, elää vain haavemaailmoissa, eikä löydä ikinä ketään kuka oikeasti välittäisi. leikin kuulemma vain kaikkien tunteilla, enkä osaa tehdä mitään oikein. Selvä. kiitos, mikäs siinä:)

Seuraavaksi lohduttelin ystävääni josta on puhuttu seläntakana. Keksitty paskaa, mitä ei oikeasti ole tapahtunut. Hän sanoi eräästä ihmisestä että: ''Hänet on saatava parantumaan tosta masennus jutusta, enkä voi kertoo sille et seurustelen ****kaa, koska se ei saa nyt pettyy ennen ku on parantunu..'' Olin vain hiljaa, koska itseäni miettien olen kokenut paljon pettymyksiä silloin kun olin osastolla, koen pettymyksiä nyttenkin. Eihän ihminen voi parantua, jos ei koe pettymyksiä. Tyttöystävänikin sanoi samaa kertoessani asiaa hänelle hetki sitten puhelimessa, ''Ei sitä voi kuitenkaa loputtomii suojella.'' yms. Olen samaa mieltä.

Minua oksettaa. Vituttaa kuunnella taas sitä kännistä puhetta, huutoa ja naurua. Sitä kun hetki sitten sanotut asiat ovat äitini mielestä muuttuneet viidessä minuutissa, aivan joksikin toisiksi. Haluaisin mielelläni pois. Aivan sama minne, mutta mahdollisimman kauas täältä, tästä talosta, näistä ihmisistä. Koko tästä kaupungista. Siitä koulusta jota käyn, niistä ihmisistä joita tunnen ja joiden kanssa nauran. Kavereistani, ystävistäni. Haluan vain mahdollisimman kauas tästä paikasta.

Onneksi minulla on eenää hieman reilu puoli vuotta ja pääsen pois täältä. Onneksi. Kaverini tietävät minun muuttavan täältä, jotkut heistä sanovat suoraan minulle : '' Et voi lähtee, mä oon hei tääl, et voi jättää minuu tänne.'' Miksen voisi? Haluan oman elämäni, ja en halua sitä täällä, eiväthän kaikki näistä ketkä ovat noin minulle sanoneet, eiväthän he ole minua tukeneet täällä. Eivät auttaneet silloin kun tarvitsin eniten apua. Vaan minut on jätetty oman onneni nojaan. He eivät tiedä kuinka paljon asiat täällä muistuttavat minua kaikestä siitä. Eikä heidän tarvitsekkaan..

Aivan sama, mulla on nyt paha olla. lähden nukkumaan.

''Revit mun sydämen monesti irti.''

''se minkä sä mulle teit, on vain nää kyyneleet. Aijon tunteet piilottaa, en niitä näytä. Yhdentekevää, on kaikki ellen sua nää.''

Voi äidin pikku tyttö, miks sä teit tämmöistä? Äiti kysyi puhistaessaan minun haavojani. Pysyin hiljaa.

Eilen olin ulkona kavereideni kanssa, ensin olin kahden pojan kanssa(kolmas poika tuli myöhemmin) Oltiin pelaamassa. Sieltä lähdin yhdelle ystävälleni. siellä oli ystäväni ja minun lisäksi kaksi kaveriani. Join kaksi kuppia kahvia. Ja söin vähän tonnikalasalaattia. Vaikka en tosiaan tykkää tonnikalasta. Nyt taas mahani murisee. Illalla kotiin tullessani, en jaksanut syödä mitään. Eli olen syönyt viimeksi joskus 18-19 välillä. Minä oikeastaan nautin tästä nälän tunteesta.

Olen kuitenkin väsyneempi joka aamu, kun en vain saa millään järjellä nukuttua. Toissayön minä valvoin. Itkien. En nukkunut ainuttakaan minuuttia, ja edellisen yön, sain jotenkin nukutuksi.. Kaikkki energiani oli kulutettu, jalkani tärisivät, enkä meinannut pysyä pystyssä. Kun pääsin kotiin, join vain lasin vettä ja painuin maate.

Vaikka nälkä tuntuukin pahalle, minä nautin siitä. Enhän minä olekkaan ansainnut mitään muuta kuin kärsimystä. No lähden nyt hoitamaan kaikenmaailman asiat. Kiitos ja hei.

En uskonu et näin kävis, mut jotenki tiesin..

Neljän päivän ryyppäämisen jälkeen, mä rupean tajuamaan. Mä aistin jossakin sisälläni sen, ettet sä minua enään halua.

Mä en kestä enempää, kuule pyyntö tää, ja sano että jäät.

Tyttö, sä oot ainoo kuka saa mut itkee. Kenenkään muun tähden en oo kyyneleitä vuodattanut.

Toivon että joskus sä ymmärrät miten paljon sua oikeasti tarvitsin. Nyt kun sydän itkee, mä ymmärrän itsekkin kuinka paljon sua oikeasti rakastinkaan. Haluaisin jatkaa, tätä yhteistä matkaa.

Ystäväni sanoo minun ansaitsevan parempaa, että ansaitsen ihmisen joka ei satuta mua näin. Vaikka yritän uskotella sitä itselleni, se ei onnistu. Ei ole mitään parempaa. Mut kai mä itseäni ainoastaa syyttää saan.

Hei älä mee, tai viet multa kaiken..

Miks tässä taas käy näin? En jaksa enää.

Must tuntuu et mä roikun vaan menneissä, mä en pärjää.

''Tajuutsä et sä teet täst vaa vaikeempaa?''

En haluu kestää tätä enempää.

Mä oon miettiny yöllä ja ikävöiny, ratkasuu sitä ei löydy. Jos toisen käsistä päästää, aina tällänen jälkii jättää. Ehkä me sit väärää suuntaa molemmat mentii. Eihän meidän pitäny erota koskaan? ''Tää suudelma viimeinen satuttaa'' Tahdon kuulla sun äänen ja siihen nukahtaa, nyt mä vaan toivon et nään sut uudestaan. Miks me vaa kaadetaa haavoille suolaa? Ehkä oikeeta tekniikkaa ei olekkaan.

Olis varmaan seki oikein et huutasit mulle ''painu vittuu.'' Tiiän et mä oon tehny virheitä. Mä ku katon peilii, mä tuijotan sillo syyllistä.

Avaan silmät uutee aamuu, mul on paska olo.

Aurinko sattuu mun silmii.

Emmä koskaan uskonu sun enää uudelleen mua satuttavan, mut taas mä istun tässä, sun vuokses itkemässä. Mä yritän olla niinkuin muutkin, tavallinen ja huomaamaton, haluun olla täysin tuntematon. Mut mä oon vaa naamion alla suojassa, oikeesti mä oon syyllinen.

sä olit oikees.

Mua sattuu. Sä sait tyttö, mun sydämen sulle tikittään. En ois pahast sulle koskaan tehny oikeest.

Mikset sä pidä must kii? Oon ku kartturi ilman kuskii.

Mä toivon vaa et tavataa taas.

Mä esitän miestä, mut oikeest oon vaa avuton poika. Mä mietin vaa pahinta. Oon ollu suhu koukus siit asti ku ekan kerran tavattii.

Mun sydän ei tuu näkee huomista aamuu.

''Mä rakastan sua'' Ja se sattuu myöntää. Mul ei oo enää mitää, jos mul ei oo sua.

Mä huudan perääsi rukoillen, kyyneleihin tukehtuen.

Minun onnellinen loppuni, katosi mukanasi.

En mä osaa sanoa enää mitään muuta selvästi kuin että: Mä rakastan sua, ja toivon että jäät...

Olen turha, läski ja ruma.

''Onks kaikki okei, miten sul menee?''

Minusta tuntuu että olen turha ja mitätön. Tuntuu että olisin täysin kuollut sisältä. Haluaisin hymyillä, mutten tosissaan enää jaksa. Päätänikin särkee.

Liian monesti mä oon tipahtanu näilt raiteilt. Mä pärjään, paremmin siellä, missä ehkä nähdään vielä, siellä missä sielu lepää, unessa josta ei enää herää. Mä en jaksa miettii enää mitä kirjottaa. Nyt on viikon loma.

Nyt vaa tuntuu, et elän yksi elämäni loppuu..

Eräs luokkalaiseni yttö kysyi minulta torstaina ''Ootko viillelly nyt vähää aikaa?'' ''En.'' Kyseinen tyttö oli pari vuotta sitten huolissaan siitä, että viiltelen. Minusta tuntuu pahalle kun hän kysyi maanantaina ''Kauan siä olit siel laitokses?'' '' Suunnillee jotai kaks ja puol kuukautta..'' Hän vaihtoi katseen parhaan kaverini kanssa ''Meijän takii, kauheeta...'' Vaihdoin katseen kaverini kanssa joka istui vieressäni. Minusta tuntuu tavallaan pahalta, ettei hän tiedä sitä mitä minä tiedän. Esimerkiksi sitä, etten tosiaankaan olisi enää tässä. Reilu kaksi vuotta sitten, olin huonommassa jamassa kuin nyt. Ja ilman laitoshoitoa, en olisi päässyt yhtään mihinkään muualle kuin suoraan kuolemaan. Surullista sinänsä, ettei hän sitä tiedä...

Minua mietityttää, tyttöystäväni. Hän sanoi ykspäivä että miettii välillä sitä, että olen hänen kanssaan vain kostamisen takia. Kerroin etten tosiaan. Ei minusta ole satuttamaan ketään, olen säälittävä sairas_paska.

Päässäni huutaa taas se . Olen ruma, vastenmielinen ja erityisesti minä on lihava. Läski. Ruma läski lehmä. Läskipallo, josta ei ole mihinkään. En halua enää tätä.

En ole uskaltautunut vaa'alle moneen viikkoon. Tiedän lihoneeni. Tiedän olevani läskimpi kuin ennen. Yäk. Ällötän itseäni, hukun läskeihini. Miksen osaa sanoa ei ruualle. Miksen vain pysty olemaan syömättä?

...

Eilen torstaina siis, aamulla en syönyt kuin jugurttia n. 80kcal, koulussa 12 aikaa söin n.90-95kcal, ja seuraavaksi söin kotona puoli kymmenen aikaa. Olin sinänsä tyytyväinen itseeni ENNEN KUIN minun piti ahtaa itseni täyteen, ylimääräistä rasvaista ja runsas kalorista paskaa. Ahdoin sitä kaikkea itseeni oikein olan takaa, ja vielä jäätelöäkin. Minua oikeasti oksetti. Mahaani alkoi pistää, koska söin niin paljon. Minua ihan itketti, toisaalta siksi että minuun sattui niin paljon syömisen takia, en edes muista milloin olisin syönyt niin paljon, ja toisaalta ahdistuksen takia. Ja minä oksensin taas. Lähdin suihkuun ja ahdistus vain kasvoi, olen läski. saastanen sika. En ole enää normaali. Olen sairaalloinen. Olen läski. Pelkkä löllö läskikasa.

En halua enää syödä mitään. Ahdistaa, mitä vaan mielummin kuin syömistä. Niitä kaloreita, rasvoja yms. En halua enää. Menetin joskus kontrollin ja nyt en saa sitä takaisin. Minun on pakko. Olen lihonut varmaan 30 kiloa viime talven ja kesän aikana. hyi minua. oksetan itseäni, joten oksetan aivan varmasti muitakin. Peilikuvaki nauraa. Olen lihavempi kuin kukaan. Kunnon läski. vittu saatana.

Ajatellessani sitä, että minun on päästävä takaisin siihen, mihin jäin, aloin huomaamattani kirjoittaa ylös ruokien, ja kaikkien syötävien kalorimääriä, en huomannut sitä. Mutta vasta nyt tajusin kuinka paljon muistankaan ulkoa kaloreiden määriä, hiilihydraatteja, rasvoja. Kuinka paljon jossakin pääni sisällä onkaan tallessa kaikkea sitä.

Kielletyt ja sallitut. En halua enää edes päästä eroon, en vaikka minulla olisikin siihen mahdollisuus, ei, en minä halua.

----

En jaksa enää kirjoittaa, käyn nukkumaan.

Mielelläni hakkaisin päätä seinään.

En enää tiedä. Oikeastaan minua ei kiinnosta yhtään mikään.

Olen väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Kärsin unen puuttesta. Luultavasti minulle on kertynyt univelkoja niin paljon etten saa niitä koskaan tasattua.

Revin ihoani rikki. Itkien vessan lattialla. Yritän oksentaa pahaa oloa pois minusta, muttei se tietenkään niin lähde. Itken ja puren itseäni. Minua sattuu.

Tajusin vasta yksi ilta, kuinka paljon kaipaankaan sitä miten kaikki oli tämän vuoden alussa muutaman kuukauden. Kuinka paljon kaipaankaan niitä sanoja yms. Sitä kaikkea mitä silloin oli. Vaikka seurustelen uudelleen sen saman ihmisen kanssa, minusta vain tuntuu että jokin on muuttunut. Haluan pois kotoa, tahdon muuttaa, niin olenkin tekemässä. Mutta minne? En tiedä yhtään. En tiedä mitään. En enää yhtään mistään mitään.

Tiedän vain, että kuolemaa olen odottanut.

Minulla on paha olla. Ahdistaa. Olen turhautunut. Tekisi mieli hakata päätä seinään.

En vaa jaksa enää. mä haluun nukkumaa.

Nyt olen uppoamassa mieleni pohjaan.

Huomasin, kuinka ihmiset meidänkin luokalta on lopettamassa tupakointia. Muutama tyttö. Eräs ainakin mietteideni mukaan pelästyi keuhkosyöpää ja keuhkoahtaumaa. Koulussa eräs opettaja kertoi meille kuinka hänen isänsä, yskii öisin ja saattaa loppujen lopuksi oksentaakkin. Minä pyörittelen päässäni sitä, kuinka isäni isä kokoikänsä tupakkaa polttaneena kuoli noin kuusikymppisenä keuhkosyöpään, pelkän tupakan takia. Ja kuinka muistan hänen melkein kuolin vuoteellaansakkin polttavan tupakkaa. Minua muutama ns ''saarna'' tupakan vaaroista ja siitä seuraavista sairauksista ja kaikesta muusta, ei hätkäytä. Minua ei edes itseasiassa tottapuhuen millään tapaa kiinnosta kuolenko tupakkaan vuoden, kahden vai muutaman kymmenen päästä.

en ole terve, eikä minua terveeksi enää saa.

Joten ei sillä ole mitään väliä olenko kuollut huomenna vai vuoden päästä.

Tänään olin ystäväni kanssa, vaikken olisi jaksanut liikuttaa sormeanikaan, makasin sängyllä. Lupasin soittaa hänelle heti kun olen valmiina lähtemään, hän kerkesi soittaa kerran. ''Mis oot nyt, ootko syöny tai jotaa, ootko valmis?'' ''en.'' Sängyllä maatessani suljin puhelimeni ja silmäni.En olisi halunnut nähdä ketään. Mutta kuitenkin soitin hänelle. ''Olen valmis nyt.''

Poltin tupakkaa ja seisoin ystäväni ja kaverini kanssa kauempana, kun muutamia vuosia nuorempi tyttö jätti samanikäistä poikaa. Pojan tultua luoksemme, näin hänen silmistään kuinka rikki hän oli. Näin hänestä että hän olisi halunnut huutaa ja paiskoa tavaroita. Hän oli surullinen ja hänen äänensä värisi. Muiden ihmisten silmiin uskon hänen olevan mitäänsanomattoman näköinen. Hänen ilmeensä ei kertonut mistään. Tunsin jonkin pistävän kunnes hän käänti selkänsä ja lähti kävelemään. Tytönkin silmistä näki, että hän mietti tekikö oikein vai väärin, hän kysyi sitä. vastasin vain ''et voi kysyy sitä keneltäkää muulta, et teetkö oikein vai et, teit niinku susta tuntuu....''

Mulla on huono olo. Elämä on palapeli, niin se vaan on.

Ei mulla mitää hätää oo, kyl mä pärjään. Oonha mä pärjänny tähäki päivää asti.

Raavin jalkojani verille, kun löysin itseni taas vessasta. Ahdistusta purkaen. Sormet kurkkuun tunkien mä oksennan. Mun olo on huonompi ku pitkii aikoihi. Mua ei vaan kiinnosta. Haluun pois.

Tuntuu että tuhoan kaiken mihin kosken. En muista enää miten silloin onnellisena hymyilin, nyt kaikki ajatukseni mustiksi on muuttunut.

Tajusin kaipaavani sitä millainen olotila minulla oli kesällä, istuin ja ajattelin tuntematta oikeastaan yhtään mitään. mutten halua sitä enää..

Mun tekee mieli itkeä. Kyyneleet tunkeutuvat silmiini.

Tarviitteko te muka mua enää?

En tiiä oikeesti enää kuinka kauan jaksan. Minusta tuntuu että tuotakin lausetta olen jauhanut jo monta vuotta. Oikeastaan kaipaan laitokseen. En edes tiedä miksi, olen varmaan vain niin väsynyt. Ja siellä oli vain parempi olla kuin tässä. Mietin myös kuinka minä pärjään kun muutan omilleni. Miten väsynyt olen silloin, kun nyttenkin olen näin väsynyt. Kuinka minä pärjään silloin, kun en pärjää nyttenkään...? Mä haluun kuolla. Kaikki olis paremmin, jos mua ei ois.

Mä oon ihan paskana, vaikkei se päällepäin näy, tähä kaikkee pahaa oloo on tosiaan pelkästää ryypätty.

Haluisin vaa laittaa silmätkii ja olla siin vaa, niin kauan kunnes tää kaikki on ohi.

''Mun sydäntä niin paljon koskee.''

Pitäis hengittää itsekkin, mutten jaksa. Mitä mun pitäis tehä ku jalat ei kanna?

sori

Kellarista löytyi kaulassansa köysi, ehkä se oli ainoo tapa jolla rauhan löysi.

en saa mitään muuta tähän. Olen vain väsynyt, enkä enää jaksa.

Jalkojani koskee.

Eilen illalla turhautumiseni ja kaikki se purkautui. Minä tosiaan sain tarpeekseni tästä kaikesta, vaikken pystynyt itkemään, muutama kyynel valui poskiltani. Nyt minua kuitenkin kaduttaa. Jalkani, pieniä säälittäviä naarmuja, ja käteni, säälittäviä naarmuja. Helvetin idiootti. Kun joku näkee nuo naarmut, hän alkaa epäillä kaikkea mitä sanon, ''minulle kuuluu hyvää''

Eilen oksensin, tänään oksensin.

Minulle jauhettiin tänään tupakan vaarallisuudesta, ja sain melkein erään ihmisen itkemään, kertomalla ettei minua kiinnosta. Minulle kerrottiin kuinka vaarallista on käyttää nuuskaa. Minä tiedän, Ja ensinäkin nuuska maistuu aivan _paskalta_. En edes ymmärrä miksi sitä satunnaisesti joskus käytän.

Viimeyönä heräsin kolmen aikaan painajaiseen. En muista enää siitä mitään muuta, kuin sen että minua yritettiin laittaa pakettiautoon, kuristaa ja minun ranteeni ja käsivarteni olivat pelkkiä viiltoja, myös jalkani vuosivat verta.

Tunteeni ovat aivan sekaisin. Hoen itselleni rakkaudesta. Ja kun sanon jotain, mitä en tosiaan kaikkien halua silloin kuulevan, tiedän ketä rakastan. Mutta mitä jos mä vaan sorrun nyt? Mul on paha olla. Niin paha olla etten haluu enää ees hengittää.

Mikään ei tee tästä helppoa. Kuka edes tarvitsee minua? Haluaisin itseasiassa vastauksen ihmiseltä joka minut tuntee, kertoisi minulle mihin ja miksi minua täällä tarvittaisiin...

poijhjklökjhj

Kävelin ensin urheilukentältä linja-autoasemalle. Jälkoihini koski. Istuin keskustassa hetken ja lähdin kävelemään kotiin. Söin ja nyt istun tässä. En tiedä mitä kirjoittaa. Mua väsyttää, olen viime yönä nukkunut jostaki yhestätoista yhdeksään. Enkä olisi aamulla jaksanut millään raahautua koululle. Mutta kuitenkin löysin itseni istumassa luokassa, kuuntelematta lainkaan matematiikan, mitä lie. En enää edes muista. Kirjoitin muutaman tehtävän vihkooni ja puhelimeni piippasi viestiä. Tyttöystäväni. Hän kertoi olevansa kunnossa. Ja sanoi että on ollut lukiolla kaikenlaista, ja paljon, ettei ole jaksanut/ehtinyt pitää yhteyttä, soittamaan yms. Hyvä, että olet edes kunnossa.

Minäkin olen aivan kunnossa. Olen erinomaisessa kunnossa.

En halua enää nähdä ketään, nyttenkin olen lukkiutunut kotiin jo ennen kuutta. Olen istunut kotona tunnin yksin. Ja en edes halua lähteä ulos, niinkuin ennen olen ollut aina tapaamassa kavereitani tai töissä tai koulussa päivät. Nyt minua ei ole huvittanut mikään muu kuin kotona istuminen rauhassa ja yksin. kuuntelematta kenenkään selityksiä tai kenenkään asioita muutenkaan. En vain jaksa, enkä edes kykene liikkumaan ovesta ulos enää. Yhden ystäväni olisi pitänyt tulla tänne, mutta soitti ettei välttämättä pääsekkään. Minua ei haitannut yksin olemiseni, se ettei hän tulisikaan niin kuin oli tarkoitus. Itseasiassa olin ihan onnellinen sitä, ettei hän pääsisikään.. En jaksa. Kuitenkin suostuisin lähtemään hänen kanssaan johonkin, vaikka en jaksaisi eikä minua kiinnostaisi.

Kavereideni kanssa hymyilen, nauran. Olen niinkuin muutkin, tavallisesti ja normaalisti. Vaikka sieluni huutaa vapauteen. Vaikka sisimpäni yrittää huutaa apua, vaijennan sen äänen. Kukaan ei tiedä etten ole normaali... Etten ole kunnossa. Olen pitänyt kaiken omanatietonani, pidän vieläkin.

Eikä kenenkään tarvitse kuunnella minun huoliani, kaikillahan on omat asiansa.

Sisimpäni huutaa apua, mutta muiden silmissä minä tulen aina olemaan kunnossa. Minulta kysyttiin tänään ''Mikä sulla on? et oo normaali..?'' vastasin vain että: '' olen normaali näin.'' Kysyjä kertoi minulle että '' Puhut yleensä enemmän ja oot paljo pirteempi ja kokoajan menossa jonnekki.'' Naurahdin mielessäni. Ja mietin ettei kysyjä edes tunne minua. hän on nuorempi, poika josta en oikeastaan pidä millään tapaa. En edes juttukaverina. Mielestäni ärsyttävä ihminen. Ja tokaisin vain ''Kun puhun liikaa, olen kännissä.'' Ja keskustelu loppui siihen.

Mun elämäst tietää niin harva. Oon saanu turpaa kokoelämäni.

''Onko kaikki väärin kysyn sulta kerran..''

En juo pitääkseni hauskaa, juon päästäkseni kivusta.

Mä haluun nauraa, mutten enää aidosti pysty siihen.

Mä mietin sitä mitä mulla on ollu. Mitä mulla on nyt. Ja mitä en enää koskaan takaisin saa. Kaikkee ei voi muuttaa. En nää suuntakylttii näyttääs oikeet suuntaa.

Ei tuskaa sydämestäni paranna mikää.

Niin paljon kysyttävää, erotanko mä oikeen ja väärän täällä alla tähtien eksyneiden.

Oonko mä virheellinen?

Huomenna taas raahaudun kouluun. Vaikka en millaan jaksaisi nousta edes sängystä. Tänäänkään minun ei ollut tarkoitus lähteä kotoa mihinkään, mutta taas kuitenkin juoksin ympäri kylää, kaverilta toiselle ja näin monia kavereita, yritin keskustella ihmisten kanssa kun päässäni pyörii vain ajatus Mitä jos petyn taas? Minulta kysytään tietystä ihmisestä puhuttaessa : ''Onks se sun tyttöystäväs?'' Onko vai eikö? Taitaa se vielä ainakin olla. Ja jätän vastaamatta hymähdän vain myöntävästi.

Sitä tyttöä minä raksatan. Hänen vuokseen tekisin aivan mitä vain. Mutta mitä jos hän ei tunne samoin minua kohtaan? Silloin minä hajoan. Rikkoudun täysin ja aivan kokonaan. Silloin en enää kestä sitä. En jaksa kokea sitä kaikkea uudelleen. Jos minä petyn taas tässä ja aivan kohta. Mä en enää sitten kestä sitä... Ajatukseni saattavat olla tyhmiä ja turhia. Mutta pienet asiat herättävät minussa pelon. Mitä jos en olekkaan tärkeä niin kuin sanot? Mitä jos saan taas vain kasan sirpaleita ja joudun itkee....?

Mä haluan satuttaa itseäni, yitän hymyillen kulkea eteenpäin, vaikka oikeesti mä en enää jaksaiskaan. En enää tiedä kenentakia mä teen tämän. Miksi yritän, vaikka sisimpäni huutaa kuolemaa. Käteni täyttyvät arvista, ihoni on arpea. Käsissäni ovat häviön merkit, ja mä itken. Itken verta. Kyyneleet vähenee.

Mun olo on tyhjä. Tuntuu ettei minulla ole tässä ketään joka halais ja pitäis kädestä ku mä meinaan hukkua. Kun mä meinaan tukehtua, kukaan ei ole nostamassa pinnalle. Eikä omat voimani enää riitä. Olen täynnä tyhjää.

Mitä tehä ku jalatkaa ei enää kanna?

Ja oksensin taas. En halua syödä, koska en jaksa oksentaa. Enkä edes halua. En halua enää syödä, ahmia oksentaa ja paastota. En halua tehdä enää mitään toista. En jaksaisi edes avata suutani.

Tänään minulle sanottiin ''Hei hymyile, oot söpö ku hymyilet, etkä oo ees hymyilly kauheest. '' Mä en jaksa hymyillä, väännän kasvoilleni tekohymyn ja kyyneleet haluavat päästä ulos.

En halua enää jatkaa tätä näin. Miksei mikään palaa ennalleen. Miksei kaikki voisi olla niin kuin silloin lapsena,kun en edes tiennyt mitä väsymys on. Silloin kun luulin että ihmisiä väsyttää vain iltaisin. Kun jaksoin herätä aamuisin kukonlaulun aikaan, eikä minulla ollut minkäänlaista halua jäädä sänkyyni makaamaan koko päiväksi ja nukkua. Kun en tiennyt muuta pahaa oloa kuin oksennustauti.

Olen ollut kohta melkein kuukauden kokonaan selvä. Ilman yhtäkään kaljaa, ei edes yhtä suullista. Mutta nyt tuntuu että voisin vetää viinaa niin paljon että henki lähtis. En myöskään ole polttanut mitään muuta kuin tupakkaa. En ole syönyt yhtäkään pilleriä, nekin vedin vessasta alas mitä silloin tungin reppuni pohjalle. Nyt minua ei kiinnosta mikään. Haluan vain pois todellisuudesta, haluan kauas tästä kaikesta. Haluan pois kokonaan tästä maailmasta.

Iltaisin toivon etten enää aamulla herää.

Ja haluan itkeä. Oon turhautunu ja väsyny. Juon kahvia että pysyisin hereillä. En kerro kenellekkään mitä minulle oikeasti kuuluu. Vastaan aina ''ihan hyvää.''

Miks vituis en oo viiltäny auki mun ranteita, niin et pääsisin täst paskast pois?

Mä leikin ettei mua ees oo.

Voin olla niinkuin muutkin on. Tavallinen ja täysin tuntematon. Mut peilistä mä pelkän naamion nään. Ei ne huomaa vaikka tuijottaa, ei ne mitään musta irti saa. Joskus en jaksa suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo.

Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen, mut tuuli kääntyi ja näin taivaan rikkoutuneen. Mut ei ne huomaa, vaikka tuijottaa. Mun ei tarvii voittaa, ei mun tarvii onnistua. Joskus mä vielä lennän kauemmaksi, lähemmäs aurinkoo. Mua ei ees oo.

Mitä mä enää teen? No hope, No happyending. Yksinäinen taivaltaa. Mä oon murtunu kokonaa.Tuntuu ettei mun sydänkää oo enää paikallaa.

Ihan ku oisin pelkkä kuva enää. Ja ketää ei oo vastassa.

Oon väsyny, en pysy enää omin voimin jaloillani, oon koittan olla vahva sillo ku kaikki on kaatumas. Mä oon nyt hajalla. Oon vain pieni tyttö keskel helvetin liekkei. Sydämeen jäi polttomerkki. Sama se on mitä teen, teen silti aina väärin. Oon voimaton, oon heikko enkä jaksa enää, antakaa mulle käsi, ja voimaa, usko elämää. Taistelet hengestäs, yrität saada äänes kuuluvii, mut kukaa ei kuule. En tunne ku kipuu ja mul on vaa kyyneleit kuivuvii. Oliks tää nyt tässä? Veri vana kasvaa, ku terä uppoo aina vaa syvemmälle, mun käsii sattuu.

Miks must tuli tällänen? Ehkä kasvatus teki musta tälläsen.... Oonks mä virheellinen?

en jaksais enää. Mul on paha olla.

en jaksa enää.

Olen yhä väsynyt. Mun tekis mieli vaan maata sängyssä, sulkea silmät ja jäädä siihen. En tiedä enää mitä tehdä. Päässä huutaa ääni. Yritän taistella vastaan, en vain jaksa enää hymyillä.

Ykspäivä tyttöystäväni sanoi ''Sun ei tarvii laihuu enää yhtää gramman grammaa.'' Lause sai minut hämmästymään, mistä hän tiesi minun miettivän juuri sitä? Miten hän sai päähänsä oikeassa kohdassa juuri tuon asian, mitä minä olen miettinyt?

Muutamat kaverini soittelevat minulle, ja kun vihdoin pääsen kotoa ulos istumaan johonkin, saan kuulla juttuja, kuinka ketkäkin ovat minusta puhuneet, ja kuinka minua sanotaan hyvännäköiseksi ja ihanaksi ihmiseksi. Ehkä ihana ihminen ulkoapäin.... Ja toiset kertovat minulle kuinka heidän ystävänsä joita minä en edes oikeastaan tunne, puhuvat minusta kokoajan. Ja ovat kaikenlisäksi aina valmiit lähtemään, sinne missä minä olen. Ei näin. Tuntisittepa minut. Tietäisittepä, mitä ajattelen. Olenko silloin enää ihana ystävä ja muutenkin ihana ihminen? En usko.

Ja sitäpaitsi vaikka minulla ja tyttöystävälläni on parisataa kilsaa välimatkaa, en voi olla rakastamatta häntä. Anteeksi vain.

Minun tekisi mieli itkeä. Ulkokuoreni takaa löytyy liian paljon kyyneleitä, tuskaa ja kipua.

Tummin kyynelin, taas ihooni teen jälkiä ja kerron että tieni täällä joskus jo kadotin. Olen turhautunut elämään. Kaikkeen itsessäni. Mitä jos en enää huomenna heräisikään? Kirjoitin taas kirjeen, siitä miksi minä lähdin.

Mä haluun huutaa, mun pimees mieles, pään sisäl mä huudan. Haluan repiä ihoni rikki.... Rikki aivan kokonaan.

Ajatukset mun pääs heittelee. Tää on mustaa, sust ehkä pelkkää valitusta, mulle elämä. Mun elämä oli mustaa.

Herättäkää mut täst unest. Tää on painajaista. Mä tiedän. Tarviin apua.

Mä en oo turvassa iteltäni, haluun turvaa mun ajatuksilt. Mä en vaan jaksa enää.

Itseasias, mitä sitte vaikka en enää huomen herääkkää? Mitä sitte jos lähen pois? Mietin et kuka oikeesti jäis mua kaipaamaan niin ettei muka pystyis unohtaa? Mitä jos mul ei vaan oo muuta vaihtoehtoo enää?

oon sielultani rikki, olen vain lapsi kohtalon.

enkä jaksa enää edes ajatella sitä mitä mun oli tarkotus alunperin kirjoittaa. En vain jaksa. En mä saa aikaseksikaan mitään. sori.

En ois uskonu et mielenterveyest ois tullu mulle näin paha vastus.

kukaa ei oo vastas, ku mun laiva saapuu satamaa.

I wanna be to free.....

Mul on paha olla, haluisin itkee. Haluun vaa pois. Mä haluun viiltää vaa yhä uudestaa, syvemmälle ku ennen. Haluun pois.

Jokasen tarina loppuu joskus, mut se et miten, se riippuu ihan vaa siit mihi tielle käännytää, toinen pääsee suoraa jaloillee, ja toinen menettää kaiken. ''Jokainen ihminen vihaa tyhjyyttä''

Mite mä sanoisin, ku en tiiä itekkää? Joskus mä toivon etten olis koskaan ollu osasto hoidos.. Silloin mä oisin jo menny pois. Mä oon jotenki ösplodkfjjdkelw äh entiiä. vittu haluun pois, haluun kuolla. KUOLLA. MENNÄ POIS JUMALAUTA KOKONAA!

'' Sä luulet tietäväs, mitä mä tunnen. Oot ihan vitun väärässä, mäki luulin et löysin tieni, mut mäki olin väärässä.'' Tahtoisi vain olla paremmassa paikas, kadottanu tiensä, ei löydä enää elämää, yksin itkee täällä. Liikaa valheit, se saa mut inhoo. Enkelimme siivet irtoo, ei ne enää virkoo. elämä pettää.

En enää tiiä mitä sanoo.... Ottaispa joku kii mun kädest, näyttäis oikeen suunnan... Pitäis kii, ettei mun tarvii enää itkee.......

I wanna cry.

Mä oon jotenki väsynyt. Silmät täynnä kyyneleitä mä yritän polviani myöten vajonneena uudestaan tähän paskaan. Kun astun ovesta sisääl huoneeseen jossa ei ole kuin lisäkseni yksi ihminen, samasta koulusta kuin minä. Hän sanoo minulle silmäsi ovat punertavat, Miks?

En vastaa mitään. Mä itkin. Siksi silmäni punertavat.

Mulla oli tiistaina sossu tapaaminen, sinne tuli kaksi sosiaalityöntekiääni, molemmat vanhempani, koulumme terveydenhoitaja + psykologini. Äiti itki. Keskustelimme päihteideni käytöstä. Elämästäni ja siitä miten yleisestiottaen menee. Sitä, miten minulla menee kysyttiin minulta oneen kertaan, aina sama vastaus ihan hyvin. Mitenkä muutenkaan?

Tänään tajusin esittäväni oikeasti että minulla menee hyvin.

Istuimme kolmen kaverini kanssa abcllä juomassa kahvia, jälleen. Yritin hymyillä, vaikka kyyneleet tulvivat silmiini. Silmiäni kirveli ja tiesin että jos suljen ne, kyyneleet valuisivat. Joten lähdin vessaan. Ja rupesin itkemään.

Mua ahdistaa se suklaa mitä tänään kavereiden kanssa ahdoin sisääni. Minua alkoi oksettaa. Ja tajusin jälleen miettiväni kaloreita, niitä suuria määriä, tuijotan paketeista kaloreita. mua oksettaa olla itseni. Läski lehmä, helvetin sika. Päässäni huutaa taas. Se on tullut takaisin. parantamaan elämääni, saamaan minut onnelliseksi. Hei minä olen sinussa taas, annathan tällä kertaa varmasti kaikkesi?

Terveempi osa vetää mua pois, ja toinen puoli minusta haluaa antaa kaikkensa hänelle. Ja kokea kaiken uudestaan. Mutten oikeasti jaksa sitä enää.

Niin monta kertaa olen taistellut vastaan, niin kauan olen pyörinyt sitä ympyrää jossa oksennan yhä uudestaa. En halua sitä, mielummin kuolen nyt tähän, kun koen sitä kaikkea paskaa vielä.

Hukun mielummin tähän paskaan kuin joudun siihen kierteeseen taas.

----------------

enkä jaksa kirjoittaa enempää, mä lähden nukkumaan.

kello tulee kaksi.

Miten ihminen jota olen pitänyt ystävänä, ilmoittaa tänään hänellä olevan hyvät syyt siihen että hän vittuilee minulle. Keksien jokaisesta päivästä ja asiasta jotakin huomautettavaa, minuun kohdistettuna. Ja kun itse sanon hänelle kerran sen mitä ajattelen siitä kuinka hän vittuilee täysin tuntemattomille ihmisillekkin. Hän kääntää selkänsä, ja on niin loukkaantunut ettei voi todeksi uskoa. Ja seuraavaksi kuulen kuinka minä olen satuttanut niin paljon pahaa kokenutta ihmistä, kuinka minä ilmän syytä auon päätäni hänelle ja kaikille muillekkin. Hän alkaa samantien puhumaan minusta paskaa..

Tähän asti olen pyytänyt anteeksi häneltä. Ja en ole IKINÄ kuullut hänen pyytävän anteeksi keneltäkään. Nyt minäkään en pyydä anteeksi. Jos hän on kerran niin täydellinen, niin olkoon sitten. En jaksa katsella ihmistä joka on niin täynnä itseään, omahyväinen, eikä löydä itsesään mitään huonoa puolta, missään tilanteessa. Eläköön omaa elämäänsä. Ei minua edes kiinnosta kuinka paljon hän minusta paskaa puhuu, kuinka paljon levittää perättömiä juoruja. Minua ei enää oikeasti kiinnosta. Minä en tarvitse häntä elämääni, en ainakaan enään.

Hänen äitinsäkkään ei löydä tyttärestään mitään vikoja. Olkaa jumalauta niin saatanan täydellisiä siellä. VITTU.

Kellokin on jo kaksi yöllä. En saa unta. Minun oloni on sekava. en tiedä miten sanoisin, paremmin...

Odotan ensiviikon lauantaita, enää kuusi päivää siihen.

----

Haluaisin kirjoittaa, muttei minulla ole sanoja joita kirjoittaa.

taidan lähteä nukkumaan öitä

Bring me to life.

I'm coming home...I've been gone for far too long. Do you remember me at all? Have I fucked things up again? I'm dreaming too much.

I need the strength to carry on, On and on. No more I care to live. When I just born to die. I can hear my heart beat, is this the last time? I lack the will carry on. No more sorrows, no tomorrows...

I'm just born to die.

Now the stomr is over. Now the end is here. There's no more pills to swallow. The bitter taste I feel, don't lead me to tomorrow... Cries for anger.. Fighting for anything.....

Where are those happy days, they seem so hard to find. How can i carry on?

--

So if you love me, let me go..

My smile was taken long ago. I couldn't face a life. I never needed any help.

If you still care, don't ever let me know...

The end of road and my end. I'm not gonna make it. If the pain goes on, i'm not gonna make it. I wait and bleed.

If my time yet to come, so I'll be forever yours.

You may ask why I laugh when I have a knife against my neck.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Something just isn't right, i can feel it inside. I'm living a lie. My thoughts are choking on you my dear.

I'm so tired of being here. This pain is just too real. Theres is just too much that time can not erase. Call my name and save me from dark. Make me real. Darling, bring me to life.

There's nothing inside.

Frozen inside without your touch,
Without your love, darling.
Only you are the life among the dead.

Going under...

I don't know what's real and what's not. Always confusing the thought in my head, so i can't trust myself anymore. I'm sorry. Scream at me, please.

I fall. Can I really lose control?

I want to let it go. What's wrong whit me? Lost in lies. I'm the lie. I'm not broken, don't try to fix me. If I can't feel, I'm not real.

..............................................................

lkj

Osaan kertoa mielipiteeni ietyissä asioissa. Varsinkin eläimiin liittyvissä asioissa. Luin aamupäivällä, kuinka nainen oli hakannut naisystävänsä koiraa kirveen ''harmaalla päällä'' ja tunkenuut elävän koiran auton takapaksiin, ja lopuksi poliisin oli lopetettava koira. Ja kaikki tämä jonkin MUSTASUKKAISUUDEN TAKIA....Parisuhde riidan takia, koiran oli kuoltava... JA nainen, joka oli hakannut koiraa oli saanut VAIN n. 4kk ehdonalaista. Sitten hetki taakse päin, telkkarissa kerrottiin kuinka teurastamo on myynyt naudan suolia yms paskaa, turkistarhauksiin. Suolet ym olisi pitänyt lähettää johonkin missä se poltetaan, siitä tehdään lämpöä, diiseliä tai jotain muuta. Mutta epäilyjen mukaan kun siitä olisi tullut pieniä kuluja. On tehty lainvastaisesti. Koska suolia yms, ei olisi saanut missään nimessä syöttää eläimelle. Tautien, esim Hullunlehmän taudin takia. Mutta turkistarhaukset ovat ehkäpä maksaneet teurastamolle ns. ''ruoasta'' Joten ei ole tarvinnut maksaa, lainmukaisesta ''tuotteen poistosta'' vaan on tehty lainvastaisesti ja saatu luultavasti hieman rahaa...

Ja uuden vuoden jälkeen puhuin siitä kun joku mies oli roikottanut koiraa hihnassa, parvekkeen kaiteen yli, vain sen takia että koira ei ollut totellut, kun mies oli koiralle huutanut.

Äitini on aina sanonut että kunhan minä löydän ihmisen jonka kanssa keskustella aiheesta, minulla riittää mielipiteita vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ja varsinkin silloin kun luen esimerkiksi jostakin jonkun jutun, mitä ihminen on tehnyt eläimelle saamatta minkäänlaista rangaistusta siitä. Minä osaan kyllä kertoa mitä mieltä olen siitä, ja mitä ihmiselle täytyisi tehdä yms...

Tämän päivän olenkin viettänyt miettien mielipiteitäni. Sairastaessa kotona. heh. Kurkkuni on kipeä ja nenä tukkeessa, itseasiassa kurkkuni ja nenäni oikeastaan koko pääni, on ihan täynnä räkää.

Olen myös lueskellut viimetalven kirjoituksia ja tallennettuja keskusteluja. Hymyillen ja nauraen ja itkien. Varsinkin joulun aikaisia keskusteluja luin.

Olen myös miettinyt raha tilannettani ensikesään mennessä, katselin jotain puhelinmyynti paikkoja. Laskeskelin hieman lisiä joita voin hakea yms. koska olen päättänyt lähteä tästä kaupungista. Haluan kylläkin jättää suuren osan asioista täällä taakseni. Ehken halua edes nähdä tiettyjä ihmisiä enää koskaan, tai en ainakaan ihan heti. Kyllä minua jännittää jo nyt, minä en jää tänne, missä on suurin osa ihmisistä joita tunnen, kaikki on täällä tuttua. Ihmiset, paikat yms. Aivan kaikki. Vaikka vielä on joulu, uusivuosi yms. Minua jännittää nyt jo....

En ymmärrä miksi tietyt ihmiset, luulevat tietävänsä mitä tunnen. Ihan kuin he tuntisivat minut paremmin kuin kukaan... Sanovat asioita niin suoraan kuin mahdollista, luulevansa olevan oikeassa. Esim eräs ihminen kysyy minulta ''Kun muutat, eikö me enää nähdä?''

eikö me enää nähdä?

Ehkä me nähdään mutta kun olen täältä lähtenyt. Emme tule vähään aikaan näkemään. ei, emme varmasti.

Haluan pois sen minkä kanssa olen yritänyt taistella täällä. Se jonka puolesta olen joskus puhunut ja sen mitä vastaan olen huutanut..

toteampa taas saman asian, lauseen jonka joka kerta totean: Onneksi muut tietävät paremmin, kuin minä, mitä ajattelen ja mitä tunnen..

28.9.'11

Ei mulla muuta ollut.

Minne minun nuoruuteni jäi?

Mitä jos.. Taas pyörittelen päässäni lauseen alkua. Mitäjos, mitäjos JA MITÄ JOS!? Olen edelleen epävarma. Minut sinä sait kerran hajoitettua aivan kokonaan, sait minut kyyneleitä vuodattamaan ja henkisenkivun lisäksi hankkimaan itselleni jälkiä käsiini ja jalkoihini. Hajoitit minut, kuin lasiin olisi vasaralla lyöty. Niin pieniksi paloiksi etten enää saanut itseäni kasattua.

Tänään pidättelin itkua, minua suututti ja olisi tehnyt mieli hirttää joku. En osannut olla rauhallinen. Ja kun eräs ystäväni halasi minua ja sanoi ''älä itke'' minun oli vaikea pitää itseäni enää kasassa, mutta onnistuin siinä kuitenkin.

En voi tarjota lohtua, sillä olen vain ihminen, en voi tarjota lämpöä, sillä itsekkin palelen ja maata astelen.

Ja olen pahoillani siitä.

Voiko minun arvoani mitata rahassa? Voiko joku sanoa minkä arvoinen olen, rahassa? Kuinka monella eurolla minut myisi...? Anteeksi jos olen huono ja mielestänne halpa...

Äiti: Elämälläni ei ole mitään muuta tarkoitusta, kuin se että sinä ja veljesi pärjäätte.

He ovat luultavasti eroamassa nyt. Tälläkin hetkellä kuuntelen äidin kännistä puhetta, kun hän puhuu puhelimessa isälleni... Ennen tätä äitini selitti minulle kännissä, esitti kysymyksiä, joihin kerron suoran vastauksen. TIEDÄTKÖ ETTÄ MINUA EI OIKEASTI KIINNOSTA, KUUNNELLA SINUA KÄNNISSÄ?!?!

Laitan musiikkia vain kovemmalle, etten kuulisi huutoa. En jaksa kuunnella enää riitelyä ja tuota huutoa, itkua ja paskamaista naurua toisilleen. Olen katsonut tätä koko lapsuuteni ja aivan koko elämäni. Siitä asti kun elämästäni muistan jotain. Olen kuunnellut riitoja. Katsonut toisen lähtevän ovet paukkuen ja tulevan ehkä viikon päästä takaisin. Olen nähnyt lapsena, kuinka isäni lähtee. Ja palaa vain hetkeksi. Nykyään hän tarjoaa vain rahaa, lupautuu ostamaan ja maksamaan silloin kun itselläni ei ole varaa. Hän ajattelee korvaavansa rahalla kaiken sen, kun hän ei ole ollut kanssamme, kun olin lapsi.

Vanhempieni riitojen takia, nuoruuteni on jäänyt väliin. En syytä ketään tietenkään siitä. Mutten voi todeta muuta, kuin että se on totta. Katsomalla ystäviäni jotka ovat ikäisiäni tai hieman nuorempia. Katsomalla ihmisiä, jotka ovat juuri siinä iässä kun minä olin, kun minun täytyi alkaa huolehtimaan itsestäni.Kun minun oli alettava elämään enemmän omillaan, siinä iässä, kun minun ja vanhempieni suhteet hajosivat, silloin kun perheeni hajosis kokonaan. Näen heidänkin juovan alkoholipitoisia juomia. Siideria ehkä kaljaakin. Mutta mitä itse olen tehnyt. Sen ajan kun minun olisi pitänyt elää, ns: elämäni parasta aikaa. Minä olen istunut pihalla, tajuamatta mistään oikeastaan yhtään mitään. Polttaen pilveä ja juoden viinaa. Oksentaen kun kroppani ei enää kestänyt.

Itkenyt ja viiltäen käsiini haavoja. Tehnyt itselleni ikuisia arpia. Eiväthän muut tee niin ?

Pidin huolen omista asioistani, siitä että milloin syön ja mitä syön. Silloin kun muille laitettiin melkein ruoka lautaselle asti. Kun toisille soitettiin että pitää mennä kotiin, koska huomenna on koulua. '' .... Miksei minulle soitettu. Minulle kerrottiin mitä jääkaapissa on, ja mitä siitä voi tehdä. Harvoin ruoka on ollut valmista.... Iltaisin kun muille mentiin sanomaan hyvää yötä, minä jäin huoneeseeni yksin itkemään ja kuuntelemaan huutoa. Ja sitä, kun ovesta lähtee joku, eikä palaakkaan viiden minuutin jälkeen.

Olen katsonut jouluina, kuinka humaltuneina äiti ja isä yrittävät viettää joulua minun ja veljeni kanssa. Uudet vuodet meillä on ollut paljon porukkaa ja kaikkien ollessa kännissä. Ei kukaan edes huomaa enää mitään. Ja olen taas viiltänyt ihooni haavan.

Minne jäi nuoruuteni? Aika jolloin minun olisi pitännyt nauttia elämästäni? Minne se katosi? Miksen minä saanut elää sitä, niin kuin muut.......?

Don't wake me anymore...

En tahtoisi herätä enää. Toivon ettei sydämeni löisi enää huomenna. Anteeksi.

Tuntuu oikeasti ettei kukaan pidä minusta huolta. En jaksa enää kävellä tätä tietä. Miks se oon mä, jonka pitäis muka jaksaa?

Miksen muka sais luovuttaa?

''Oon palasina, tarviin jonkun joka välittää..''

Puhuin tänään ystäväni kanssa, ja hän olikin ensimmäinen ihminen jolle sanoin suoraan että ''Esitän vahvaa, mutta oikeasti olen heikko.'' Puhuimme epävarmuudestani tämän kaiken suhteen. ''Hän on ainoa ihminen joka on saanut rikottua minut, kerran niin pieniksi sirpaleiksi, ettei mitään rajaa. Ja hänen edessään olen heikompi kuin muiden, koska.......mie rakastan sitä ihmist.''

En jaksa enää.

anteeks.........................................

19.9.2011

Turhautuneisuus saa minut tekemään asioita, joita en välttämättä järjellä ajateltuna haluaisikaan itselleni tehdä. Revin ihoni rikki.

-------------

Viimeyönä tajusin, että yksi ihminen saa minut hymyilemään, vaikka maailma olisi kääntynyt väärinpäin. Muiden mielestä varmaan aivan normaalitkin sanat saavat minut hymyilemään, vain kun hän sanoo ne. Pelkästään kyseisen ihmisen ääni saa minut hymyilemään. Ja hänen naurunsa on maailman kaunein ääni, mitä olen koskaan kuullut. Kuin enkelten laulua.

Puhuin eilen hänen kanssaan puhelimessa, yli puolitoista tuntia. Ja poskeni tulivat kipeäksi hymyilystä. Pienet sanat saivat minut piristymään. Olen iloinen, koska hän kuuluu elämääni.

Ei puhelu tuntunut edes pitkältä. Välissä olleet hiljaiset hetket eivät tehneet mnua vaivaantuneeksi, niinkuin yleensä hiljaisina hetkinä tunnen vaivautuneisuutta itsessäni.

Kiitos että olet olemassa♥!

-----

''Kaikki on hyvin, olen kotona kun tulet. -äiti''

Istuin matematiikan tunnilla kun viesti tuli. Kun pääsin pihallemme varttiavaille neljä.

Ei autoa. Et siis olekkaan kotona. En osannut pettyä tästä. En oikeastaan tiedä, olisiko minun pitänytkään...

Istuin keittiössä ja puhelimeni piippasi. ''En taidakkaan tulla tänään.. Pidä huoli itsestäsi. -äiti''

Pidä huoli itsestäsi.

Miksei pikkuveljeni ole saanut viestiä äidiltä. Minä en ole oikeastaan koskaan soittanut ja kysynyt ''missä olet'' vaan veljeni. En ole ollut moneen vuoteen riippuvainen perheestäni. En kummastakaan vanhemmistani. Miksi minä sain viestin. Miksei äiti soittanut? Miksi hän laittoi viestin?

Päässäni pyörii viimeisimmän viestin jälkeen kysymyksiä. Paljon kysymyksiä. Missä itseasiassa olet? Mikset ole täällä? Onko sinun paha olla?

Ja kyllä minä pärjään. Keksin aina keinot, joilla elämässäni pärjään. Olen piänyt huolen itsestäni viidennenluokan jälkeen. En ole halannut vanhempiani kuudennenluokan jälkeen varmaan kertaakaan oma-alotteisesti. Olen pärjännyt tähänkin asti, miksi sanot minulle nyt ''Pidä huoli itsestäsi''

Olen pärjännyt vaikken välttämättä aina parhaalla tavalla, mutta kuitenkin olen elossa vielä. Olen pärjännyt vaikken ole ollut kotona vuorokausiin, eikä kukaan ole soittanut tai kysynyt missä olen. Ja minuun ei loppuajasta saanut edes yhteyttä. Olin kunnossa. Pärjäsin yksin. Aivan omillani. Miksen pärjäisi nyt?

Vaikka tavallaan välitän äidistäni, en koskaan näytä sitä hänelle. En kerro hänelle, hänen olevan tärkeä minulle.....

Minä pärjään, pärjäätkö sinä?

Ja enemmänkin olen huolissani veljestäni... Nimittäin katsoessani esimerkiksi jääkaappiin, ei siellä ole mitään. Kyllähän hänen pitää syödä. Itse pärjään pienelläkin määrällä ruokaa, jonka koulussa saan, jos sen haluan syödä. Mutta ei minulla ole oikeasti rahaa ostaa tänne ruokaa. Koska minulla ei ole ollut töitä kesäloman viimeisen viikon jälkeen..

äh. minua alkoi ahdistaa. Hakisipa joku minut pois täältä. Pois tästä talosta, tämän rikotun perheen keskeltä.

Toisaalta nyt kun aloin miettimään, olen pitänyt hulta itsestäni ja tarvittaessa muista. Tuntuu kuin nuoruuteni ja lapsuuteni olisivat jääneet väliin. Olisin hypännyt niiden yli. Vaikka olenha minä mielestäni vielä nuori, en ole vielä aikuinen. Ja toivon tällä hetkellä, että joku hakisi minut pois tämän kaiken keskeltä. Pitäisi minusta hetken aikaa huolta. Etten aina olisi se joka huolehtii muista. En oikeastaan edes jaksa enää huolehtia veljestäni. Ja täällä kaikesta. Haluan pois tämän keskeltä. Varmaan ekaa kertaa elämässäni, minä stressaan. Olen väsynyt, huolehtimaan itsestäni. En jaksa itse enää edes syödä. En syö, Koska en jaksa valmistaa ruokaa. Teen sitä kyllä muille. En itselleni. En vain jaksa.

--

Äsken äidinäiti soitti, hänen toipumisensa on jo hyvässä vaiheessa jalan amputoinnin jälkeen ja muutan leikkauksen jalan takia. Hän on ihan hyvässä kunnossa... Mutta hän kysyi onko äitini kipeä vai miksi ei vastaa puhelimeen. Mietin pitkään mitä sanoa. Olin hiljaa ja sanoin ''Ei se kai kipeä ole'' Mummini kysyi onko hän kotona. Taas kesti hetken kunnes sain suustani ''En tiedä missä hän on.'' Kyyneleet yrittivät tunkea silmiini. Kerroin viesteistä jotka olin äidiltä tänään saanut. Mummini äänestä kuuli huolen. Ja hän sai lopuksi sanottua vain '' ehkä hänellä on sitten omat syynsä lähteä tuolla tavalla...'' Niin ehkä hänellä sitten on. Kyyneleet vieräghtivät poskilleni, ja lopetimme puhelun.

Äitini ei siis vastaa kenellekkään. Kukaan ei tiedä missä hän on.

--

Haluaisin repiä ihoani auki enemmän. Viiltää muutaman jäljen käsiini, eilisten jälkien lisäksi. Mutta en tee sitä! En. Ja en varmasti tee sitä.

Olen vain väsynyt. Ei muuta. Ei minulla ole mitään hätää, ei koskaan ole ollutkaan.

Ainiin. Kesän jälkeen kun lopetin aineiden käyttämisen yms.. Tänään olin vaikeassa tilanteessa. Minulle tarjottiin pillereitä, jotka saavat kuulemma olon tuntumaan paremmalta. Otanko vai enkö?

Ja mitä kuitenkin tein. Otin vastaan ne. En halua ottaa niitä. En halua enää yhtään mitään ylimääräistä paskaa sisälleni. En yhtään. kuitenkin tungin ne pillerit reppuni pohjalle. Miksi? En edes tiedä.

öalsjrdhfgrjekwlq

Pää hajoaa. joten lähden lenkille.

Mutta minun on pakko saada puhua vielä jollekkin. En vain uskalla kysyä keneltäkään, saanko hänelle kertoa.

Mutten välttämättä voi muuta.......

Mutta lähden nyt ulos. heihei.

---

Tänään aamulla, kyyneleeni purkautuivat. Vihasin itseäni ja kaikkia. Oloni oli turhautuneempi kuin koskaan. Lähdin melkein herättyäni, heti ulos. Vetäen ovet kiinni takanani ja laittaen musiikkia vain kovemmalle. Kyyneleet sumensivat silmäni, kunnes minun oli pakko itkeä. Halusin pois sen kaiken keskeltä. Halusin sulkea korvani kaikelta. Aivan kaikelta.

Turhautuneisuus, seurasi minua.

Kunne eräs ystäväni soitti. ''Tuu munkaa kauppaa, en jaksa mennä yksin.''

Miksi edes suostuin. Vitutuksen määrä nousi, nousemistaan. Nieleskelin kyyneleitä kolmisen tuntia. Ja toinen ystäväni soitti. ''Ootko tulos sit tänää meille?'' En.

Sanoin vain soittavani myöhemmin, jos olen tulossa. Mutten soita. en jaksa, minua ei oikeasti kiinnosta.

Haluun sulkee korvani kaikelta, mitä täällä tapahtuu.

Halusin kotiin. Halusin syödä. mutta oksensin.

Mä kaipaan ihmisen läheisyyttä, kaipaan ihmistä, joka ottaa mua kädestä ja pitää jaloillani. Nostaa mut pystyyn. Mä en pärjää tääl.

Kaipaan ihmisä, jolle pystyisin oikeasti puhua, kaikesta. Jonka läsnäollessa pystyisin itkemään.

vie mut pois täältä, kiitos.

Se kaikki mitä päässäni pyörittelen, se väsyttää mut kokonaan. Mä en jaksa enää kävellä, en jaksa hengitääkkään. Mä en enää jaksa.

En jaksaisi lähteä mihinkään. Enkä jaksaisi kuulla ketään nyt.

Muistelen sitä mitä koin uuden vuoden jälkeen, sen tunteet jota en koskaan ennen ollut tuntenut. yritämme uudestaan. Rakastan tyttöä yli kaiken, hänen vuokseen kuolisin ja tekisin mitä vaan ikinä tarviskaan. Mut mitä jos ... Niimpä, taas tämä mitä jos.. En osaa sanoa lausetta loppuun.

Hammasta purren mä yritän taistella eteenpäin. Vaikka haluaisin huutaa, olen hiljaa. En sano mitään tunteistani. En kerro kenellekkään, etten ole ehjä. En, en sisältä.

iho muistaa jokaisen kosketuksen, mieli jokaisen sanan merkityksen, sydän viimein ymmärtää kaipauksen.. Jokainen niistä kaipaa lisää.