Nyt olen uppoamassa mieleni pohjaan.

Huomasin, kuinka ihmiset meidänkin luokalta on lopettamassa tupakointia. Muutama tyttö. Eräs ainakin mietteideni mukaan pelästyi keuhkosyöpää ja keuhkoahtaumaa. Koulussa eräs opettaja kertoi meille kuinka hänen isänsä, yskii öisin ja saattaa loppujen lopuksi oksentaakkin. Minä pyörittelen päässäni sitä, kuinka isäni isä kokoikänsä tupakkaa polttaneena kuoli noin kuusikymppisenä keuhkosyöpään, pelkän tupakan takia. Ja kuinka muistan hänen melkein kuolin vuoteellaansakkin polttavan tupakkaa. Minua muutama ns ''saarna'' tupakan vaaroista ja siitä seuraavista sairauksista ja kaikesta muusta, ei hätkäytä. Minua ei edes itseasiassa tottapuhuen millään tapaa kiinnosta kuolenko tupakkaan vuoden, kahden vai muutaman kymmenen päästä.

en ole terve, eikä minua terveeksi enää saa.

Joten ei sillä ole mitään väliä olenko kuollut huomenna vai vuoden päästä.

Tänään olin ystäväni kanssa, vaikken olisi jaksanut liikuttaa sormeanikaan, makasin sängyllä. Lupasin soittaa hänelle heti kun olen valmiina lähtemään, hän kerkesi soittaa kerran. ''Mis oot nyt, ootko syöny tai jotaa, ootko valmis?'' ''en.'' Sängyllä maatessani suljin puhelimeni ja silmäni.En olisi halunnut nähdä ketään. Mutta kuitenkin soitin hänelle. ''Olen valmis nyt.''

Poltin tupakkaa ja seisoin ystäväni ja kaverini kanssa kauempana, kun muutamia vuosia nuorempi tyttö jätti samanikäistä poikaa. Pojan tultua luoksemme, näin hänen silmistään kuinka rikki hän oli. Näin hänestä että hän olisi halunnut huutaa ja paiskoa tavaroita. Hän oli surullinen ja hänen äänensä värisi. Muiden ihmisten silmiin uskon hänen olevan mitäänsanomattoman näköinen. Hänen ilmeensä ei kertonut mistään. Tunsin jonkin pistävän kunnes hän käänti selkänsä ja lähti kävelemään. Tytönkin silmistä näki, että hän mietti tekikö oikein vai väärin, hän kysyi sitä. vastasin vain ''et voi kysyy sitä keneltäkää muulta, et teetkö oikein vai et, teit niinku susta tuntuu....''

Mulla on huono olo. Elämä on palapeli, niin se vaan on.

Ei mulla mitää hätää oo, kyl mä pärjään. Oonha mä pärjänny tähäki päivää asti.

Raavin jalkojani verille, kun löysin itseni taas vessasta. Ahdistusta purkaen. Sormet kurkkuun tunkien mä oksennan. Mun olo on huonompi ku pitkii aikoihi. Mua ei vaan kiinnosta. Haluun pois.

Tuntuu että tuhoan kaiken mihin kosken. En muista enää miten silloin onnellisena hymyilin, nyt kaikki ajatukseni mustiksi on muuttunut.

Tajusin kaipaavani sitä millainen olotila minulla oli kesällä, istuin ja ajattelin tuntematta oikeastaan yhtään mitään. mutten halua sitä enää..

Mun tekee mieli itkeä. Kyyneleet tunkeutuvat silmiini.

Tarviitteko te muka mua enää?

En tiiä oikeesti enää kuinka kauan jaksan. Minusta tuntuu että tuotakin lausetta olen jauhanut jo monta vuotta. Oikeastaan kaipaan laitokseen. En edes tiedä miksi, olen varmaan vain niin väsynyt. Ja siellä oli vain parempi olla kuin tässä. Mietin myös kuinka minä pärjään kun muutan omilleni. Miten väsynyt olen silloin, kun nyttenkin olen näin väsynyt. Kuinka minä pärjään silloin, kun en pärjää nyttenkään...? Mä haluun kuolla. Kaikki olis paremmin, jos mua ei ois.

Mä oon ihan paskana, vaikkei se päällepäin näy, tähä kaikkee pahaa oloo on tosiaan pelkästää ryypätty.

Haluisin vaa laittaa silmätkii ja olla siin vaa, niin kauan kunnes tää kaikki on ohi.

''Mun sydäntä niin paljon koskee.''

Pitäis hengittää itsekkin, mutten jaksa. Mitä mun pitäis tehä ku jalat ei kanna?