En vastaa mitään. Mä itkin. Siksi silmäni punertavat.
Mulla oli tiistaina sossu tapaaminen, sinne tuli kaksi sosiaalityöntekiääni, molemmat vanhempani, koulumme terveydenhoitaja + psykologini. Äiti itki. Keskustelimme päihteideni käytöstä. Elämästäni ja siitä miten yleisestiottaen menee. Sitä, miten minulla menee kysyttiin minulta oneen kertaan, aina sama vastaus ihan hyvin. Mitenkä muutenkaan?
Tänään tajusin esittäväni oikeasti että minulla menee hyvin.
Istuimme kolmen kaverini kanssa abcllä juomassa kahvia, jälleen. Yritin hymyillä, vaikka kyyneleet tulvivat silmiini. Silmiäni kirveli ja tiesin että jos suljen ne, kyyneleet valuisivat. Joten lähdin vessaan. Ja rupesin itkemään.
Mua ahdistaa se suklaa mitä tänään kavereiden kanssa ahdoin sisääni. Minua alkoi oksettaa. Ja tajusin jälleen miettiväni kaloreita, niitä suuria määriä, tuijotan paketeista kaloreita. mua oksettaa olla itseni. Läski lehmä, helvetin sika. Päässäni huutaa taas. Se on tullut takaisin. parantamaan elämääni, saamaan minut onnelliseksi. Hei minä olen sinussa taas, annathan tällä kertaa varmasti kaikkesi?
Terveempi osa vetää mua pois, ja toinen puoli minusta haluaa antaa kaikkensa hänelle. Ja kokea kaiken uudestaan. Mutten oikeasti jaksa sitä enää.
Niin monta kertaa olen taistellut vastaan, niin kauan olen pyörinyt sitä ympyrää jossa oksennan yhä uudestaa. En halua sitä, mielummin kuolen nyt tähän, kun koen sitä kaikkea paskaa vielä.
Hukun mielummin tähän paskaan kuin joudun siihen kierteeseen taas.
----------------
enkä jaksa kirjoittaa enempää, mä lähden nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti