silmät kiinni, valo voi tappaa.

Istun hiljaa, musiikin tulviessa korviini. Vatsaani koskee, minun on nälkä. Se oksettaa minua. Minua itkettää, mutten saa kyyneleitä valumaan silmistäni. Luin blogia, jonka kirjoittajan tiedän, jollakin tasolla tunnen. Tunnen palavaa halua halata ja rutistaa häntä, vaikka uskon hänen vihaavan minua, kaiken sen jälkeen. En usko että hän halaisi minua takaisin, luultavasti hän rimpuilisi pois ja juoksisi kauas minusta. Silloin itkisin. Itkisin varmaan enemmän kuin olen tämän vuoden aikana itkenyt.

Miksi ihmiset osaavat ikävöidä?

''Mitkä oli oikeit päätöksii?'' mä mietin sitä. Kaiken tämän jälkeen muuttaisin ja paljonkin. Väärii päätöksii, niitä mahtuu joka taskuun. Vaik haistatinki paskan. Mä haluaisin muuttaa senkin. Väkisinki täs silmät kastuu. Mä varmaa muuttaisin kaiken mitä silloin tein... ''elämä on täynnä monii valintoi, ne vie rakkaat ihmiset pois..''

Luen sanoja, hän on kirjoittanut, ja kysynyt jäisikö kukaan kaipaamaan häntä kuolemansa jälkeen. Minä jäisin. Minua harmittaa, etten voi enää sanoa sitä hänelle suoraan itselleen. Haluaisin tehdä niin.

Minusta tuntuu väärälle ajatella niinkuin ajattelen. Tuntuu kuin en osaisi enää ajatella oikein.

En tiedä mitä minun pitäisi ajatella ja miten minun täytyisi ajatella.

Miksi ajattelen näin?

You can't make me smile.

Näihin viiloihin jään. Mä haluaisin repiä käteni verille, minua ahdistaa, minun on paha olla. Haluaisin nähdä veren valuvan ranteestani. Haluan repiä kaikki vanhat käsissäni olevat arvet auki. Voisimpa repiä tämän tuskan sisältäni. Voisimpa mä vuodattaa kaiken pahan olon sisältäni veren mukana ulos.

Mä paljon antaisin, jos saisin uudelleen päättää mihin elämässäni kuljen.