---

Tänään aamulla, kyyneleeni purkautuivat. Vihasin itseäni ja kaikkia. Oloni oli turhautuneempi kuin koskaan. Lähdin melkein herättyäni, heti ulos. Vetäen ovet kiinni takanani ja laittaen musiikkia vain kovemmalle. Kyyneleet sumensivat silmäni, kunnes minun oli pakko itkeä. Halusin pois sen kaiken keskeltä. Halusin sulkea korvani kaikelta. Aivan kaikelta.

Turhautuneisuus, seurasi minua.

Kunne eräs ystäväni soitti. ''Tuu munkaa kauppaa, en jaksa mennä yksin.''

Miksi edes suostuin. Vitutuksen määrä nousi, nousemistaan. Nieleskelin kyyneleitä kolmisen tuntia. Ja toinen ystäväni soitti. ''Ootko tulos sit tänää meille?'' En.

Sanoin vain soittavani myöhemmin, jos olen tulossa. Mutten soita. en jaksa, minua ei oikeasti kiinnosta.

Haluun sulkee korvani kaikelta, mitä täällä tapahtuu.

Halusin kotiin. Halusin syödä. mutta oksensin.

Mä kaipaan ihmisen läheisyyttä, kaipaan ihmistä, joka ottaa mua kädestä ja pitää jaloillani. Nostaa mut pystyyn. Mä en pärjää tääl.

Kaipaan ihmisä, jolle pystyisin oikeasti puhua, kaikesta. Jonka läsnäollessa pystyisin itkemään.

vie mut pois täältä, kiitos.

Se kaikki mitä päässäni pyörittelen, se väsyttää mut kokonaan. Mä en jaksa enää kävellä, en jaksa hengitääkkään. Mä en enää jaksa.

En jaksaisi lähteä mihinkään. Enkä jaksaisi kuulla ketään nyt.

Muistelen sitä mitä koin uuden vuoden jälkeen, sen tunteet jota en koskaan ennen ollut tuntenut. yritämme uudestaan. Rakastan tyttöä yli kaiken, hänen vuokseen kuolisin ja tekisin mitä vaan ikinä tarviskaan. Mut mitä jos ... Niimpä, taas tämä mitä jos.. En osaa sanoa lausetta loppuun.

Hammasta purren mä yritän taistella eteenpäin. Vaikka haluaisin huutaa, olen hiljaa. En sano mitään tunteistani. En kerro kenellekkään, etten ole ehjä. En, en sisältä.

iho muistaa jokaisen kosketuksen, mieli jokaisen sanan merkityksen, sydän viimein ymmärtää kaipauksen.. Jokainen niistä kaipaa lisää.