kirjoitan taas,sori.

Suussani maistuu oudolle, kurkkuani koskee, ja minua väsyttää. Joka paikka on kipeänä. Kaksi kertaa eilen tipuin hevosen selästä. Tunsin itseni huonoksi, kun emme onnistuneet hyppäämään kahta estettä puhtaasti, ilman jonkinlaisia kiemuroita esteiden välissä.

Tajusin juuri, etten ole viiltänyt melkein koko kesässä. Ja haluan viilää nyt, haluan sitä todella paljon. Mutten viillä. minä olen kunnossa, en viiltele enää. Niin minä hoen jokaiselle kysyjälle. Vanhemmille, terapeuteille, lääkäreille, terveydenhoitajalle, kaikille joiden kanssa joudun puhumaan asioistani. ja valehtelen. En ole viiltänyt, koska olen tehnyt jotain muuta. En yhtään sen järkevämpääkään kuin viiltäminen. Ehkä jopa paljon typerämpää. Ei minua ole kiinnostanut se, mitä itselleni teen.

Äidinäidin toinen jalka amputoitiin. Tiesin siitä jo heti keväällä. Lääkäreiden virheen takia, jalka jouduttiin amputoimaan. Silloin kun kuulin kaikesta mitä voisi tapahtua. En edes itkenyt. Vuodatin ehkä yhden tai kaksi kyyneltä, mutten itkenyt. Sen jälkeen kun erosin tyttöystävästäni talvella, olen vetänyt kaikenlaista paskaa. Alussa kyllä viiltelin. Viiltelin tosiaan paljon. Kunnes aloin käyttämään enemmän aineita. Pillereitä ja lääkkeitä. Poltin muutakin, kuin tupakkaa. Olen tehnyt sitä koko kesän. Elänyt toisessa maailmassa, yrittäen unohtaa kivun. Nyt olen ollut muutaman päivän vittuuntunut siihen että päätin lopettaa käyttämisen. En jaksaisi oikeastaan nähdä ketään tiettyinä hetkinä. Mieleni tekee viiltää..

Miksi haluat luovuttaa? Ei elämä ole tuntunut miltään.

Pimeessä huoneessa, mietin ja mietin. Mä olin yksin. Olin nuori. Sisältä pehmee ja päälläi oli kova kuori. Nopeesti elämäni muuttu, huonompaa suuntaa, lapsuuteni mä kadotin.

anteeks..

en jaksa enää kirjoittaa.

Taidan lähteä nukkumaan. öitä.