Kysyivät monesti otanko mitään, vastasin vain etten taida. Kuitenkin mitä mä teinkään, join boolia jossa oli limsaa ja mansikoitta söin yhtä kakkua ja pastelioita. Luoja että olen läski.
Pääsin lähtemään viiden jälkeen. Pyöräilin 3kilometriä tapaamaan erästä ystävääni, istuimme linja--auto asemalla ihmisiä kerääntyi penkeille jooilla istuimme. Yksi heistä yritti raahata minua rannalle. En jaksanut, matkaa olisi ollut 5-6km. Ja minä läskipaska en jaksanut. hyi minua.
Istuimme huoltoasemalla, tai no sen terassilla poltin taas tupakkaa. Sieltä kun lähdin vein yhdelle kaverilleni tupakat ja vaihtorahat. Istuimme taas linja-autoasemalla.
Minua sanottiin kauniiksi. Anteeksi mistä kohdasta löydät minusta kauneutta, sanottiin myös laihaksi. HETKINEN....
-------------------------
Voin olla niinkuin muutkin on, tavallinen ja täysin tuntematon.Oon hyvää seuraa, mä rikon sen jään, mut peilitä mä pelkän naamion nään.
Ei ne huomaa, vaikka tuijottaa, ei ne mitään musta irti saa.
Joskus en jaksa, suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo.
Mä syytän itseäni tyttöystävän pahasta olosta, en tiedä miksi, mutta syytän kuitenkin.
Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen, mut tuuli kääntyi, näin taivaan rikkoutuneen.
Miksen voi tehdä mitään, että muilla olisi hyvä olla. Tiedän muiden ongelmien olevan suurempia kuin omani, tajuan sen nyt. Elämänihän on helppoa, heidän elämäänsä verrattuna.
Eihän minulla ole edes varaa sanoa mitään.
En jaksa ajatella, en osaa ajatella sanoja jotka muodostaisivat lauseita, en jaksa.
Turha teksti, mun itseinhon määrä nousee taas pilviin.
Mä vihaan itseäni, jokaista kohtaa kehossani. Haluaisin pois tästä todellisuudesta, haluan kadota. Muuttua näkymättömäksi ja olla olematta. En jaksa hengittää.
Haluan nukahtaa lopullisesti. Olla heräämättä koskaan, lopettaa vaan hengittäminen, lopettaa kaikki. Haluan vaan pois. Mulla ei ole enää syytä olla täällä, olen tiellä, tuotan pahaa oloa muille.
Kukaan ei varmaan edes huomaisi jos nyt vain katoaisin.
Haluan kauas, pois kaikesta tästä. En edes ymmärrä miksi joka päivä, joka helvetin päivä pakotan itseni lähtemään ulos. lähden ulos, ettei tarvitsisi syödä.
Vihaan itseäni, vihaan ruokaa, vihaan niitä määriä joita syön. Miten kukaan ikinä voisikaan välittää minusta? Miksi kukaan edes välittäisi, Miksi kukaan haluaisi seurustella kanssani. Itseassiassa viimeyönä mietin miksi nykyinen tyttöystäväni seurustelee kanssani? Hän saisi parempaakin... Olen tietenkin onnellinen että hän on minun kanssani, mutta mietin onko hän tosissaan kanssani vai ei. Oikeastaan minua pelottaa ehkä hieman, koska viimeksi minua sattui niin paljon, enkä unohda sitä koskaan.. Sattuuko mua tälläkin kertaa? Satutetaanko mua tällä kertaa, vai välittääkö hän oikeasti. Toivon tietenkin että välittää. Kuka nyt sitä ei toivoisi, varsinkaan noin ihanalta tytöltä.
Tässä tulikin mieleeni että elokuussa onkin kaksi vuotta parhaan ystäväni kuolemasta. Ikävöin häntä vieläkin. Itseasiassa ikävöin todella paljon. Toivoisin hänen olevan täällä, ainoa ihminen jolle uskalsin kertoa kaikesta, ihminen jonka kanssa uskalsin itkeä ja nauraa, jolle uskalsin suuttua ja huutaa, tietäen ettei kumpikaan jätä toista. Ihminen jota tosissani uskalsin rakastaa, tietäen ettei kukaan pysty meitä erottaa. Kaksi viikkoa sitten luulin nähneeni hänet, mutta tiedän etten nähnyt, hyvin usein taas näen hänet unissani joissa hän pyytää anteeksi minulta kuolemaansa. Niinkuin heti hänen kuolemansa jälkeen näin paljon unia hänestä, näin myös hänet kävelevän kaduilla, kunnes tajusin ettei hän koskaan tule takaisin.. Vaikka vieläkin toivon niin. Syytän tavallaan itseäni hänen kuolemastaan... Mutta toisaalta toivon että olisin tehnyt toisin hän pyysi minua kanssaan ulos sinä iltana, mutten lähtenyt. En päässyt lähtemään. Lupasin nähdä hänet seuraavana päivänä. Ja kun seuraavana päivänä soitin, hän oli kuollut. Myöhemmin kun olin heidän kotonaan katsomassa vielä joitakin vaatteita ja hänen tavaroitaan löysimme hänen äitinsä kanssa kirjeen joka oli osoitettu minulle... Luin kirjeen ja kyyneleet tulvivat silmiini, muistan päivän kuin eilisen. en tiedä tarkkaan mitä oli tapahtunut mutta kirjeessä hän kertoi rakastavansa minua, mutta lähteneensä koska ei enää kestänyt elää. Koska tämä maailma ei ollut kuulemma hänen paikkansa, ja etä hän on nyt paremmassa paikassa. Jossain kaukana missä ei enää satu.
Sairaalassa hän oli mopo onnettomuuden takia. Oli ajanut rekkaa päin. En tiedä oliko se tahallista vai oliko hän tekemässä vasta myöhemmin, vai oliko tekemässä ollenkaan....
Kirjeessä hän sanoi olevansa ylpeä minusta, koska tietää että jaksan elää, vaikka on vaikeaa. Hän kertoi että odottaa minua kuoleman takana, sitten kun minun aikani on, eikä se kuulemma ollut ''tänään''.
.....................
enää en jaksa kirjoitttaa. taidan lähteä nukkumaan. öitä.
Anteeksi tämä teksti, anteeks ylipäätään tää koko blogi. anteeksi että elän vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti