anteeks, ahistaa.

Tänään mä lähdin ulos yhden aikaan. Istuin taas linja-autoasemalla neljältä oli tarkoitus lähteä enoni ystävän läksiäisiin, hän huomen aamulla lähtee takaisin jenkkeihin. Käärin huivin ranteeseeni, suojaksi ettei kukaan näe mitään jälkiä käsissäni. Ulkona on 30 astetta lämmintä ja minulla on pitkät housut, ja pitkähihainen paita. Jaloissani on naarmuja, ei kovin pahoja, mutta näkyviä. ranteeni on sotkettu naarmuilla käsivarteeni tumpattu tupakka. Eikä kukaan saa nähdä. Käsistäni joku voisi epäillä oloani.

Menin sinne 10 yli neljä, en ollut kuitenkaan viimeinen,tarjolla oli kakkua, pullaa, pipareita ja jotain kääretorttua. Ajatus niistä kaloreista kuvotti minua. Join kaksi kuppia kahvia, pienen palan mansikka kakkua.

Kaikilla oli hauskaa, paitsi minulla. Nauroin koska muutkin nauroivat, olisin halunnut muuttua vain näkymättömäksi, toivoin että pääsen lähtemään mahdollisimman nopeasti. leikin ettei mua ees oo.

Käännän selkäni jos joku kysyy miten menee, en pysty vastaamaan. Mulla menee kuitenkin hyvin. Kukaan ei huomaa, mutta mä todellakin valehtelen..

Tyttöystäväni sanoi tai siis kirjoitti:'' oot tommonen lutunen, hauska, kiltti, saat mut hymyilee pelkäl olemassaolollas ja aaaaa saat mut tuntee itteni tärkeeks ja rakastetuks ja kgjfdl ,____,♥''

Miksi? Päässäni kaikuu kysymys miksi.

Mä en osaa olla normaali, kukaan ei saa koskaan mua puhumaan mun syvimmistä tunteistani. Mä en halua kenenkään tietävän mitä mä oikeasti tunnen, mitä mä tunnen itseäni ja muita kohtaan..

Joka aamu mä puen päälleni naamion, astun sisälle siihen rooliin mitä olen esittänyt monet vuodet, lapseta asti. Mutta mä mietin mitä sitten kun en enää jaksa pukea naamiota päälleni, mitä kun en jaksa enää esittää sitä mitä muut minusta luulevat. Mitä jos en jaksa enää ollenkaan?

Tälläkin hetkellä minua väsyttää. Haluaisin jonnekkin kauas, jossa minun ei tarvitsisi nähdä ketään ei tarvitsisi nähdä kuin seinät. Joka päivä mä raahaan itseni ulos ovesta. En edes tiedä miksi. Pääni käskee minua lähtemään, pakko tehdä jotain. Kukaan ei saa epäillä mitään millään tasolla.Kukaan ei saa musta mitään irti, en puhu enää kenellekkään. Mua ahdistaa.

Paha olo vainoaa mua, se tulee perässäni uniini. Unissani mä vain vajoan, putoan enkä saa mistään kiinni. Olen tottunut elämään yksin nämä vuodet. olen tottunut siirtymään paikasta toiseen, raahaamaan tavaroitani mukanani. Muuttamaan pois ja muuttamaan takaisin. Olen pakannut tavarani taas, purkanut ne monet kerrat ja pannut uudestaan, enkai minä ole minnekkään vielä muuttamassa, mutta ei tämä tunnu kodiltakaan. Täällä ei ole hyvä olla.

Revin vaatteeni pois kaapista, pakkaan laukkuihin ja kohta laitan ne takaisin kaappiin, samoin käy muille tavaroille. Olen turhautunut.

Raavin käsiäni, hakkaan päätä seinään. Ahdistus ja turhautuneisuus valtaa kehoni. Haluaisin lentää pois. En kestä kehoani. Tätä määrää läskiä. Tämä on sairasta, kukaan terve ei ole näin lihava.

En kestä. En kestä.En kestä. minun on laihduttava. en voi elää tämmöisenä, pallona joka vyöryy eteenpäin.

Kaikki se mitä minä näen, on saatava pois. Muut valehtelevat, niin se on. Kukaan ei kehtaa

sanoa minulle suoraan sitä mitä olen.... LÄSKI.

AHDISTAA. mulla on nälkä. Haluaisin syödä, mutten saa. enkä toisaalta halua. tiedän että jos nyt syön, syön liikaa. ja joudun oksentamaan, oksentamisen jälkeen oloni vain pahenee. MUTTA vittu. En tiedä. Haluan kadota.

Olisimpa niinkuin muut. Laiha, kaunis ja normaali.

En jaksa kirjoittaa. en osaa. tämäkin on turhaa. minä kyllä tiedän sen.

joo anteeks tää teksti, tiedän tämä on sekava.