------------

Tänään heräsin joskus yhdentoista aikaa, pakotin nousemaan ylös. Silmät turvonneina itkusta. Tiesin että mun on ryhdistäydyttävä, ei kukaan saa nähdä minua näin. Kaikki on aina hyvin. Istuin myöhemmin lattialla suoristin hiuksiani. Ja oveen koputettiin. Iskä. Mietin että mitä hän haluaa, olisi tehnyt mieli paiskat ovi vaan nenän edestä kiinni. Huomenta. Enkä vastannut mitään. Ja ensimmäisen kerran, koko helvetin elämäni aikana hän pyysi minulta anteeksi. En edes aluksi ollut aivan varma kuulinko oikein. Kuitenkin. Olisin halunnut ajaa hänet kuitenkin pois. En tahtonut nähdä ketään ja kaikkein vähiten hänet.

Kuitenkin hän näki jäljet jaloissani. Muutama säälittävä naarmu, mitä sitten?

Tuhoan kehoni jos niin haluan, kukaan ei voi päättää minun puolestani siitä, että kuinka paljon arpia kehostani löytyy.

Kuitenkin iskä muutti asian taas niin että kaikki se oli pelkästään minusta kii, koko eilinen riitely johtui vain minusta. Minun pitää kuulemma aikuistua, elämässä tulee vastoinkäymisiä, jokaisen vastoinkäymisen kohdalla et voi raapia itseäsi.. Joo mä tiedän, että vastoinkäymisiä tulee. Enkä kyllä tietääkseni olekkaan viillellyt vastoinkäymisten kohdalla. En tosiaan, muutenhan olisin vieläkin arpisempi, en varmaan löytäisi yhtäkään kohtaa itsestäni jossa olisi ns ''tervettä'' ihoa, ilman arpea. Viillän koska ahdistus katoaa, kun vuodan verta, kun tunnen kipua ahdistuksen määrä pienenee. En tiedä miksi se on näin, mutta se vain on. Voisin toki oksentaakkin mutta en tiedä. Ja kyllähän mä oksennankin pahaan olooni, mutten välttämättä pystyisi oksentamaan niin paljon, eikä se tekisi yhtä kipeää, kuin viiltely tai jokin muu sellainen. Esimerkiksi tupakan tumppaaminen ihoon sattuu enemmän kuin viiltäminen.

Ehkäpä itsensä satuttaminen on minulle pakokeino. Kun pelkään, viillän. Kun ahdistaa, viillän. Ja siihen lisätään sitten kaikki muukin paska minkä takia viillän. Viillän koska haluan pois pahasta olosta ja siitä henkisestä kivusta, ehkä ajattelen jopa fyysisen kivun helpottavan sitä henkistä kipua.

Tänään sitten lähdin ulos tyttöystäväni kanssa, alkoi sataa ja hieman ukkostikin. Sanoin että minun mielestäni näyttää kauniilta kun sade osuu maahan, ja että mielestäni sade haisee kastomadoille.

Kävelimme hetken päästä ABC:lle ja alkoikin paistaa aurinko. Istuimme sitten kahden muun ihmisen kanssa ABC:llä varmaan kolme tuntia. Ei ehkä ihan, mutta melkein ainakin.

Ja taas jäin miettimään sitä mitä söin, ensin söin suklaata ja join limsaa. sen jälkeen söin 5 ranskalaista. tuntuu että turpoan, kun syön näin runsas kalorista ruokaa. Tai no siis eihän se ole ruokaa, vaan... No en tiedä miksi sitä kutsuisin, mutta kuitenkin. Liian paljon kaloreita. Ja kuitenkin ulkona istuessamme söin vielä lisää suklaata....

Kävelimme tyttöystäväni kanssa ehkä puolen kilometrin päähän bussipysäkille. Odotimme hänen bussiaan ja kun hän oli lähtenyt tulimme käymään parhaankaverini kanssa täällä, meillä.

Hän lähti ja minä aloin siivoamaan, tyhjensin myös astian pesukoneen. Ja siivosin keittiön. Ja nyt olen tässä.

En edes tiedä mitä ajattelen olen jotenkin väsyksissä, mutta minun on jaksettava tehdä asioita esimerkiksi siivota, järjestää tavarat yms. En tiedä miksi, mutta minun pääni vaan käskee niin, en saa olla muiden tiellä. Minun täytyy tehdä asiat mulle mahdollisimman helpoiksi.

.......

Kuitenkin, mulla on ihan hyvä olla näin. Itseasiassa ihmettelen suuresti miten minulla voi ollakkaan näin hyvä olo, mutta epäilen suuresti eilisen välikohtauksen liittyvän tähän jollain tapaa. Vaikka mua kaduttaa tuo ranne, ja kaduttaa aika valtavasti, niin ehkä se sittenkin helpotti, en tiedä. Olen typerä.