siis keskutelimme äidin kanssa. ja iskä alko huutaa väliin jotain, kännissä tietenkin. ja sanooin että pää kii yms. lähdin siitä ja se tuli tänne sisälle riehumaan. kyyneleet tulvi mun silmiin, mutta mä en itke. en jumalauta itke.
no sitten loppujen lopuki se pamauttaa kaapin ovella mua, kun äiti oli tullut väliin. en tiedä mitä ajatella. se olisi lyönyt. mut mitäpä sitten? ei mua itseasiassa kiinnosta.
mut mulle vaan tuli huono olo siitä kaikesta, siitä mitä olisi tapahtunut... Sen hulluuden kiillon näki sen silmistä, sen kaiken vihan. Kyllähän mä tiedän että hän minua vihaa. nyt mä tarisen ja kylmä hiki on mun iholla. Mitä väliä sillä nyt on jos kuolen?
Se miten kukaan ei tässä talossa ymmärrä. Tiedän olen aina kaikkeen syypää,minusta johtuvat kaikki ongelmat, mitä täällä ilmenee. Tiedän, eipä sitä olisi taas äsken tarvinnut minulle kertoa....
Sen jälkeen kun olin vihdoin yksin ja rauhottumassa, äiti tulee selittämään kännipäisiä elämäntarinoitaan minulle. Ei minua nyt kiinnosta. Mua lähinnä vaan oksettaa kaikki. Ja mua oikeasti oksetti. Jäätyäni taas yksin, kyyneleet saavat luvan valua mun poskilla. ja mä itken. ua sattuu, ja olen täynnä vihaa. mä vihaan itseäni, elämääni, tapaa jolla elän elämääni, vihaan perhettäni ja muuta sukuani. Tahdon kauas täältä.
Ja mä oksennan.
Oksennettuani kaivan jostain kumman syystä terävän esineen laatikostani käsiini. Kirjekuori täynnä peilinpaloja, veitset heitin jo pois.Nyt jos joku katsoo laatikkooni, ei kukaan voi ajatella että viiltelisin. Ja eihän minulla olekkaan mitään syytä, miksi joku epäilisi minun viiltelevän. Kaikkihan on hyvin, aina ollutkin ja tulee aina olemaan. Elämänihän on päälisin puolin kunnossa. Kukaan ei edes osaa epäillä sitä, että viiltäisin. miksi satuttaisin itseäni kun kaikki on hyvin?
en siis satuta.
Mä viilsin jalkaani ja toiseen. vasempaan ranteeseen, ei ne ole tarpeeksi syviä. olen säälittävä.
sen jälkeen mä sytytän tupakan, istun ikkunalla roikotan jalkoja ulkopuolella ja poltan tupakkaa. en jaksaisi millään liikkua enkä edes hengittää. tumppaan tupakan käteeni ja heitän pois.
Tupakan jälkeen mä etsin käsiini pullon viinaa ja toisen pullon punaviiniä. paketin särkylääkkeitä, ja mieliala lääkkeeni. Tiedättehän te mitä siitä seuraa? oloni ei sinänsä parantunut ehkä helpotti hieman tätä ahdistusta. En tiedä.
Haluaisin kuolla nyt. mutten toisaalta halua. En mä toisaalta voi, mut toisaalta mikä estää? Joo en mä ehkä voi kuolla, ehken mä uskalla ehkä se johtuu vaan siitä.. Joo tiedetään olen säälittävä paska.
Niinno kirjoitinhan minä sen kirjeenkin. Mutta mä en tiedä. Haluan vaan pois. Mieluiten yksin olisin. Haluan että vuosi menisi nopeasti jotta pääsisin muuttamaan. Mä odotan sitä, odotan enemmän kuin mitään muuta nyt.
Mun psykiatrikaan ei tiedä tästä. Hänhän on lomalla. Lääkäri kysyi vielä ennen hänen lomaansa että tarvitsenko toiselle psykiatrille ajan nyt kesällä. Sanoi vain Kyllä hän pärjää, kesän yli itsekseen. ihan hyvinhän on tähänkin asti mennyt. Ja kaikki on hyvin.. Joo niinhän se olikin. Musta vaan tuntuu ettei mun psykiatri ota mua tosissaan, ihan kuin kaikki mitä sanon hänelle kääntyykin yhtäkkiä niin että, minulla on aina ollutkin kaikki hyvin. No mutta miksi helvetissä muuten ikinä olisinkaan istunut siellä huoneessa, jos kaikki olisi hyvin? En ymmärrä.
''Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.''
Itseasiassa olenkin väsynyt olen väsynyt toistamaan asioita ihmisille jotka ovat *ammattiauttajia* ja kun he eivät kuule kuinka pyydän apua, tai sitten he eivät vain kuuntele, he eivät halua kuulla.
mä pyydän apua ja ojennan käteni, kukaan ei ota kädestäkii, suru silloin vie mukanaan.
Ehkä se on sitten totta. Se ettei mua pysty auttamaan, kai se on sitten niin. en tiedä.
Mitä jos mä vaan nukahdan kun käyn nukkumaan, mutten koskaan enää herääkkään? Eikö se olisi parempi kaikille niin? Uskoisin että kaikilla olisi helpompaa. Ja ainakin voisivat syyttää minua vielä lisää kaikesta. Koska olisin lähtenyt voisivat kaikki aina syyttää minua kuolemastani ja minua kaikesta mitä tulee kun kuolen...
En olisi enää tiellä täällä.
Mutta mä uskon että mun on helpompi kun pääsen muuttamaan. Kun vihdoin saan oman rauhan elää, opiskella,tehdä töitä, parantua etc. Ja oikeastaan mä tiedänkin että mun on helpompi sen jälkeen kun olen päässyt eroon tästä. Kun minun ei tarvitse enää nähdä tuota ryyppäämistä, sitä kun vedetään joka ilta perseet ja riehutaan, tapellaan ja muuta. Ja ennen kaikkea, kun ei tarvitse pelätä että kukaan alkaa rihumaan kännissä tai lyö. tai mitään muutakaan.
Toivon ainakin niin.En kuulu tänne ''mun koti ei oo täällä''
----
Haluaisin repiä kaikki arvet auki, koko käteni, haluan raapia ihoni rikki. Haluan vuodattaa vereni. En jaksa enää.
minua ei kuulla vaikka kaikki minussa, apua huutaa. Sattuu pelkästään hengittää.
Tuntuu jotenkiet haluisin vaa olla jonku vieressä, niin että tietää sen toisen välittävän. Olla vaikka ihan hiljaa vaan. Kunhan tietää vaan että joku välittää, jos joku pitäis huolta..
Mä en enää tarkkaan tiedä mitä mä haluan.
anteeks tääki teksti taas. Ei olis pitänyt tätäkään kirjoittaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti