puolentunnin yö-unien jälkeen mua väsyttää. Viimeyö meni lähinnäkin oksentaessa. Olin yksin joten varmaan suurena yllätyksenä söin, ei minä ahmin. Ja hetki sen jälkeen oksennan vessassa itkien. Loppuyö meni sängyssä maaten ja tuijottaen kattoa, pyörien ja yrittäen nukahtaa. Mutta ei, en vain nukahtanut. Ääni päässäni kertoi taas tämän kaiken olevan oikein minulle, kaikki tämä oli minun vika. No mutta senhän minä tiesinkin jo.

En halua viiltää, ei se siis ole minusta kiinni mutta kun yksi ystäväni saa minut ajattelemaan vaikkei yritäkkään sitä, enkä välttämätä halua enää arpia kehooni.

Mä en saa kysymystä pois päästäni ''miksi?'' se kaikuu päässäni, eikä lähde pois millään. Eihän kuitenkaan ole mitään syytä miksi kukaan vastaisi kysymykseeni. Eikä kenenkään tarvitsekkaan, minun syyni. Miksen koskaan opi?

Eilen illalla ystäväni kysyi enkö enää seurustelekkaan. Että onko hänellä mennyt jotain ohi vai eikö sitä ole koskaan lukenutkaan missään. Sanoin ettemme enää seurustele.

Kun joku kysyy siitä, pidättelen itkua mutta saan suustani vain ettei se mitään, tai että näin oli parempi. tai jotain muuta erittäin typerää. Sanon vain ettei se haittaa minua. Ei se satuttanut minua. Mutta miksi minä valehtelen? Ehkä siksi ettei minulla ole oikeutta itkeä. Ei ole mitään syytä sanoa että on paha olla. en tiedä enää.

Mun sisälläni on vain tyhjä olo. Mun sisällä ei tunnu olevan mitään. Mä ikävöin.

En enää koskaan halua edes ihastua. en koskaan enää.

en tiedä, en jaksa kirjoittaa.