.

Tänään olin taas töissä, katsoimme lumikin ja seitsämän kääpiötä. Tai itseasiassa yritin vain pysyä hereillä.

Olisin halunnut ryömiä peiton alle ja nukahtaa, ja nukkua ulevan yön yli.

Töistä päästyäni lähdin ystävälleni. Istuimme heillä hetken ja lähdimme ulos. Söimme suklaata ja kävelimme linja-autoaseman ohi torille.

Myöhemmin istuin hesburgerin edessä, odottaen ystäväni tunkevan toisen kaverini huulesta neulan läpi. Siinähän se paras paikka oli tehdä.....

Kuitenkin minä jouduin laittamaan neulan läpi. He eivät saaneet korua läpi. Kävelin muutaman pojan perässä leikkikentälle. minulla oli oikeastaan hauskaa. Pelkkiä poikia ja minä. Tunsin itseni jotenkin erilaisella tavalla onnelliseksi ja tajusin että tulen toimeen yhä paremmin miesten kanssa. Paljon, paljon paremmin kuin tyttöjen.

Kotimatkalla kuuntelin musiikkia ja mietin asioita. Mietin olenko ihastunut vai leikinkö taas vain olevani. Ehkä olen, ehkä en. Taidan kuitenkin olla.

Ja minusta tuntuu että minulla menee paremmin kuin koskaan. Olen kiinnostunut näkemään muita ihmisiä, osaan liittyä keskusteluun ja nauraa, niinkuin kuuluu nauraa. Vaikka minua väsyttää ja olen ehkä vähän turhautunut tiettyihin asioihin, minusta tuntuu hyvältä hengittää. Ainakin tällä hetkellä.

mutta miten se kaikki kuitenkin aina menee?..

Tääl on mahottomii mahdollisuuksii,

neljä seinää täynnä salaisuuksii.
Rikkinäiset peilit kuvaa tuskaa,
valkosen takana on aina sysi mustaa.

Aina. ihan aina.

Kuitenkin osaan sotkea asiat, osaan pilata tämän. Osaan hävittää onnen.

En osaa luottaa itseeni. en voi sille mitään.