Mut pelasti muinoin enkeli, ei taivaast vaa täält maanpäälisest helvetist. Toisin ku kuvis, sil oli tummatukka..

Osa hajoo, jossen saa olla sunkans. ajatuski sust jonku muun kans...

mä annan sulle kaiken, sinä elämäni nainen.

Emmä haluu muuta ku sun lua. Mut kuule, ku mä tarvitsen sua.

------------------------------------------------

Mun sydän huutaa sua. emmä tarvii ketää muuta ku sua, ja lupaan etten mä suutele ketään muuta kun sun suuta.

--

jos osaisin maalaa maalisin sut. Ja jos osaisin laulaa, laulaisin vaan sust.

turha.

en jaksa kirjoittaa.

eikä päässäni pyöri kuin epämääräisiä sanoja, rikkinäisiä lauseita.

Odota, älä mee. Mä tarvitsen sua.

En saa päästäni mitään selvää. Minulla on nälkä, mutten pysty syömään kurkkukipuni takia. Nieleminen sattuu. mulla on kuuma, huono olo. Huomenna pitää varata aika terveyskeskuksesta.

Mielessäni on vain lause....

mä rakastan sua.

Olen aivan sekaisin.

Ja kuume tuntuu nousevan taas. voisin lähteä nukkumaan. kivaa. tykkään niin tästä.

se ketä rakastan.

Makaan parhaan ystäväni sängyllä, heidän perheensä on ruotsissa, niinkuin ystäväni itsekkin. Hoidan hänen kaniensa ruokinnan.

Kyyneleet tulvivat silmiini, mutten osaa itkeä joten menin tupakalle. makasin heidän parvekkeellaan suljin silmäni. Halusin huutaa, hyppiä, kiljua. mä en tiedä yhtään mistään mitään.

Olen onnellinen ja toisaalta surullinen, tunteeni ovat sekaisemmat kuin koskaan ennen.

Niinkuin varmaan olen täälläkin jossain vaiheessa ilmoittanut kuinka paljon olen miettinyt eksääni. Tätä kyseistä tyttöä jota olen rakastanut pitkään. Tajuan että rakastan häntä vieläkin, yhä enemmän päivä päivältä. Kaipaan häntä ja haluan palata ajassa taaksepäin. Sinne missä kaikki oli hyvin. Ajatukseni ovat kulkeneet samaa reittiä jo monta päivää, monia viikkoja, kuukausiakin. Nyt vasta tajuan ja ymmärrän myöntää itsellenikin sen kuinka paljon rakastan ja kuinka paljon antaisin kun vain saisin hänet takaisin. Tekisin mitä vaan. Antaisin kaikkeni.

Makasin jälleen sängyllä, kun olin tullut sisälle takaisin. Painan pääni tyynyyn ja pidätän hengitystäni. Tunnen kuinka kyyneleet valtaavat silmäni. Tyhjä sydämeni huutaa. ja mä alan itkeä. itken. Kyynelten valuessa poskilleni, minä hymyilen. Samaan aikaan toivoessani kuolemaa, haluan elää. Juosta ja kertoa kaikille olevani elossa. Miksi olen näin sekaisin?

kyyneleeni valuvat ystäväni tyynylle ja en edes tiedä enää nauranko vai itkenkö. Taidan tehdä molempia.

Ajatukseni kiertävät ympyrää ja sydämeni huutaa vastarakkautta. ''mä rakstan, mutta en ole rakastettu''

.

Mistä tiedän mitä minun täytyy ajatella? Toiveeni ei koskaan toteudu. Haaveistani ei tule ikinä totta. En osaa mitään.

Olen aivan sekaisin tällä hetkellä. En osaa ajatella.

Ja mä oksensin. Kiitos kaikesta tästä. mä itken taas. Tää teksti on sekava, joo mä tiedän. mutten ole kunnossa yksin, ainakaan näin. anteeks.

sekava teksti

Mun tunteet on sekasin, järki ja ajatukset sanoo toista ja tunteet toista. Uteliaisuus ja pelko taistelevat keskenään. Mä en haluu enää satuttaa itteeni omalla tyhmyydellä, ihastumalla vääriin ihmisiin. siis aivan vääriin. Mutta miksi mä teen kuitenkin niin aivan kokoajan. Viimeinen ihastukseni oli toivotonta, tiesin kaiken aikaa totuuden. Katsoin totuutta silmiin aivan kokoajan. Joka kerta kun juttelin kyseisellle ihmiselle,pelkästään silloin kun edes ajattelin häntä. Katsoin totuutta silmiin ja tiesin sen satuttavan minua. Sanoin että minun on helpompi elää omissa haaveissani, rakentaa pilvilinnoja, joiden sisälle kukaan ei pääse. Rakentaa oma toivemaailma pään sisälle ja elää siellä, onnellisena kenenkään satuttamatta. Mutten kuitenkaan pysynyt siellä, ajauduin todellisuuteen rikoin pilvilinnani ja kerroin tunteistani ihmiselle joka minut torjui. Viikkositten perjantaina itkin pahaa oloani. Ja itkin vain koska olin juonut, hieman liikaa. Neljä tuntia olen itkenyt. Ja nyt vasta tajuan kuinka paljon pelkäänkään ottaa riskejä, ihastua ihmiseen yms. Pelkään koska olen heikko, enkä kestä kipua.

Olen kuin lapsi joka ei uskalla aloittaa pyöräilyä ilman apupyöriä, peläten kaatumista.

Minulta kysyttiin ''onko se muuten rankkaa kun tykkäät tytöistä?'' ''mm. välillä joo.''

Kyyneleet tulvivat silmiini, lähtiessäni ulos terveydenhoitajan huoneesta. Pidätin itkua, kylmyydestä tärissen ja huultani purren pidätin itkua. Istuin aulan naulakoiden alle. Kymmenen minuuttia kunnes ruokailu alkaisi. Kuuntelin hiljaisuutta, pidätin hengitystäni. Kunnes minun oli rynnättävä viereiseen vessaan.

Tuijotin peiliin kun kyyneleet alkoivat valua silmistäni poskia pitkin ja tippuivat alas, tärisin. Olin turhautunut itseeni, siihen kouluun, ystäviini, vanhempiini, elämääni. Kaikkeen mitä ympärilläni oli. Tuntui kuin jalkani olisivat pettäneet.

Mieleeni tulvii ajatuksia. Sekavat tunteet valtaavat kehoni. En osaa sanoa mitä tunnen, koska en edes itse tiedä mitä tunnen. Minulle sanotaan etten saa satuttaa itseäni enää tarkoitetaan siis henkistä minua. ''Ei, enhän minä olekkaan iseäni satuttamassa.''

Niinhän se on. Järkeni sanoo sen tässä vaiheessa. Tunteeni vievät kuitenkin voiton. En osaa enää ajatella järkeväsi. Tiedän. Minä tiedän, että satutan itseäni tällä.

Odotan jotain mikä ei koskaan tule toteutumaan, ja kun odotan se sattuu. Näen totuuden läpi sanojen. Kaikkien niiden vaivautuneiden kirjoitusten läpi...

Anteeksi teksti on sekava. Tunteenikin ovat. Minäkin olen sekava.

Eilen illalla istuin monta tuntia tuijottamassa kirjekuorta käsissäni. Luin kirjoittamani kirjeen ja tunsin kuinka päätäni jomotti ja sydämeni alkoi lyödä vahvemmin. Istuin ja luin kirjeen uudestaan. Silmäni sumentuivat. Sulkiessani silmät, tunsin kuumien kyynelten valuvan poskilleni. Päässäni kaikui taas ääni. Se sanoi minun olevan arvoton. Silmäni täynnä tyhjiä kyyneleitä, Sydämeni täynnä kaipausta.

anteeksi tämä sekavuus.

AHDISTAA.

Voidaan riisua naamiot.

Mä en oikkein tiedä mitä tunnen. Tunnen samaan aikaa vihaa ja jotakin kiintymystä toiseen ihmiseen, häpeää ja tarvetta pyytää anteeksi.

Kuinka sairas voi olla tämä yksi tunne?

Eilisen jälkeen häpeä kasvaa kasvamistaan, puhelimeni on soinut, synttäri onnitteluja sadellut sieltä sun täältä. Minua pyydetään lähtemään vaikka mihin. mutten lähde, en halua nähdä enää ketään.

En jaksa. Mun olo on henkisesti huono. mua sattuu. En jaksa nähdä ketään. Enkä jaksa liikkua mihinkään. enkä jaksaisi edes kirjoittaa. mul on vaa paha olla. taas se kaikki nousee mun sisäl, tulee esii. Ääni mun päässä kertoo ettei minulla ole oikeutta olla onnellinen. Ja niinkai se sitten on.

ja raavin kylkeni verille.

Mä en jaksa enää hengittää, jokanen hengen veto on mulle tuskaa. Vaikka mä sanoin et ''oon onnellinen'' en mä ollu sitä. enkä varmaan tuu koskaan olemaankaan. Mulla oli hyviä päiviä, mutten ollut onnellinen, tajuan sen nyt. Haluan pois. Miks mä en pääse pois täältä? miks mun täytyy olla tääl? onko mulla muka tarkotus ? ei. empä uskokkaan.

en jakssa kirjottaa enää. enkä osaa ees keskittyy tähän. mä lähen suihkuu.

känninen itku.

mua hävettää ja kaduttaa eilisen jälkeen. Ystäväni olivat järjestäneet minulle yllätys-synttärit. ja loppu illan minä itkin ja pilasin kaikkien muidenkin päivän. En muista oikeastaan itse yhtään mitään. muistan hokeneeni ihan mitä vaan, taivaalta, kuu tai tähdet, myisin sieluni saatanelle....

Tarkoittaen ihastustani . onhän hänkin sen kuullut. Ja minua kaduttaa kaikki sekoiluni eilen. Puheeni ja tekoni. Olen kamala ihminen.

Puhelimessa puhuin kahteen kertaan eksäni kanssa. Ja olen istunut jossain talon takana itkemässä yms. Lopulta päättänyt lähteä kotiin. Kaksi ystävääni lähtivät saattamaan etten tekisi itselleni mitään. Kotona istuin sängylläni miettien lähdenkö ulos. olin väsynyt ja sekaisin. Raavin ranteeseeni naarmuja. Tekstasin sitten vielä ihastukselleni, aamulla häpesin itseäni. Ja olin vihainen itselleni siitä etten illalla lähtenyt ulos ja tappanut itseäni, vaikka söin laatikostani kaikki masennuslääkkeeni ja särkylääkkeeni en kuollut, heräsin tänä aamuna naama turvonneena lähinnä itkemisestä. Luin viestejä ja pyysin anteeksi eilistä. pyysin anteeksi myös parhaalta ystävältäni jonka idea oli yllätys-synttärit. Olen pahoillani, pilasin iloisen illan. Anteeksi.

Viime yön kotiin päästyäni yritin käydä nukkumaan, nukahdin ja heräsin tunnin päästä siihen että oloni oli järkyttävän huono. Oksensin. Lääkkeet tulivat ulos ja sipsejä. Join vettä ja oksensin lisää sipsejä. Kunnes taas nukahdin. Seuraavaksi heräsin ennen viittä, makasin sängyssäni miettien mitä kaikkea olen tehnyt. tuijotin kelloa. Ehkä hieman ennen kuutta pyysin anteeksi kahdelta ystävältäni. Luin viestit moneen kertaan jotta tajuasin jotain. Ja yritin muistella illan tapahtumia. Aika hämärää, mutta muistan kuitenkin. Tai siis muistanhan minä alkuillan mutta lopussa sumenee hieman. Muistissani on aukkoja, jotkut asiat ovat täysin pimennossa, toiset muistan aivan selkeästi. Ja nukahdin taas, sen tunnin makoilun jälkeen, heräsin seuraavaksi kahdeksalta ja lähdin vessaan. äiti tuijotti minua. Eikä se varmaan mikään ihme, turvonnut naama ja silmät sain juuri ja juuri auki. Tummat silmänaluset, aivan kuin olisin saanut turpaan. Pesin naamani ja hampaani. Oloni oli kauhea. tulin takaisin sänkyyni makaamaan. Avasin telkkarin ja tuijotin sitä tajuamatta ollenkaan mitä siellä tapahtui. Makasin sängylläni kun isäni tuli onnittelemaan, ja kysyi onko hyvä olo? oliko järkee? vastaukseksi hän sai vain. Joo helvetin järkevää, ja helvetin hyvä olo.

Pikkuveljeni sanoi minun oleneen hurjassa kännissä illallla, kotiin tultuani.

Sitten ihastukseltani tuli viesti lähdenkö uudestaan heidän kanssaan jonnekkin. Ei, en lähde. Ensinnäkin, en kehtaa. ja oloni on niin järkyttävä. Elämää suurempi krapula. en jaksa lähteä.

Ja kaikenlisäksi sukulaisia on tulossa tänään synttärikahveille. ja parasystävänikin tulee.

Hieman omantunnon tuskissa, en ehkä haluaisi katsoa häntä silmiin. pyydän kuitenkin häneltä tänään anteeksi, kun hän on kohta tulossa.

Nyt taas tajusin minkätakia minun ei ole parasta juoda. Muistin mitä kävi silloin keväällä. Siksi en juo itseäni tuollaiseen kuntoon. Ja nyt ajattelin lopettaa kokonaan.

Muistan myös eilen kertoneeni ja sanoneeni että ''olen pelle kun itken.'' Ihmiset sanoivat etten ole. en muistaakseni kuitenkaan uskonut.

Minua hävettää, myös että ihmiset jotka ovat sanoneet minulle joskus ettei koskaan uskoisii minun itkevän, näkivät kuinka itkin ehkä jotain kolmisen tuntia. Häpeän sitä kun itken muiden nähden.

pieni toivonpilkahdus surun keskellä.

Eilen raahauduin ystäväni kanssa ulos, linja-auto asemalle. Siinä oli kaksi ystävääni, toinen niistä tietenkin ihastukseni. Kävellessäni sydämeni tuntui irtoavan ja lähtevän vain karkuun, tuijotin ihastustani lasittunein silmin ja mietin mitä hänelle voi sanoa. Lähdin kauppaan, ja takaisin linja-autoasemalle ja sen jälkeen minä, kolme ystävääni ja pikkuveljeni lähdimme pizzeriaan. Tilasin pizzan. Ei minun tehnyt edes mieli syödä. istuin ihastukseni vieressä, hiljaa, kuunnellen tämän hengitystä. Yrittäen kuullä hänen ajatuksensa. Jota en kuitenkaan pysty tekemään. Oloni oli täysin paska. Olisin halunnut vain huutaa ja raivota, toisaalta vain halata jotain. Emme me paljoa puhuneet ja hän lähti kotiin. Kun hän oli tarpeeksi kaukana sanoin heippa. Mua sattu, mua koski katsoa kuinka hän lähti. Olisin voinut itkeä. Silmiäni kirveli kyynelten noustessa silmiini. Mutten voinut itkeä. Ympäsilläni oli ihmisiä, kolme lisäkseni ja se oli liika Lähdimme hieman sen jälkeen omiin koteihimme. Halusin mahdollisimman nopeasti pois muiden ihmisten läheltä. Halusin vajota maanalle. Halusin juosta ja huutaa. Tumpata tupakan toisensa jälkeen ihooni. Ja viiltää ranteeni ja kurkkuni auki. Halusin kuolla. Minua ahdisti. Ahdisti tilanne nähdä ihastukseni siinä, kun hän istui, seisoi ja söi. Ahdisti olla tietämättä mitä hän ajatteli. Kaikesta. Siitä mitä toissapäivänä hänelle sanoin, siitä että istuin hänen vieressään, tai minusta. ennenkaikkea mitä hän ajatteli minusta. Ystäväni sanoi että ihastukseni oli ollut eilen outo koko matkan sen jälkeen kun olin hänelle viestin laittanut, jossa kerroin pitäväni hänestä. Hän oli ollut hiljaa. Ystäväni kysyi häneltä ''kuka se oli'' ihastukseni vastasi. '''Mitässe?'' ''en tiiä, en lukenu viel.'' Hän oli kirjoittanut vastauksen ja uudestaan viesti. Muttei kertonut mitä olin sanonut.Kotiin tullessani avasin puhelimeni ja kaksi uutta viestiä. Toinen parhaalta ystävältäni, johon en kiinnittänyt sen enempää huomiota. En edes vaivautunut vastaamaan. Toinen, ihastukseltani.

''Mikset enää tyylii ees puhu mulle mitää?''

Vastasin että minulla oli ollut huono päivä riideltyäni vanhempieni kanssa, ja kerroin etten tiennyt mitä voin sanoa ja mitä en, ja sanoin haluavani olla hänen kaverinsa normaalisti. Ja se jäi siihen.

Toisaalta ihan hyvä. toisaalta en tiedä.

Ja pian sen jälkeen nukahdin ja havahduin kun L-koodi alkoi. Katsoin sen ja nukahdin heti uudestaan. Nukkuessani, uneni olivat kuin haaveita, toiveitani, jotka eivät koskaan toteudu.. Aamulla olin väsyneempi kuin toissa-aamuna. Ystäväi soitti, menenkö samaa matkaa hänen kanssaan. ''Joo,kyl mä voin tulla''

Vitutus prosenttini oli lähellä sataa ja aamulla kuulin isältäni että minulla on asennevamma, enkä ole normaali. kiitos, mutta tiedän etten ole normaali.

Ja kaverini joka soitti aamulla kertoi soittaneensa vain siksi että luuli minun tehneeni itselleni jotain peruuttamatonta.

Ja sitten ihastukseni tuli kun istuimme kaupan pihalla. kävimme hesessä ja menimme istumaan leikkikentälle. Hän halasi minua ja puhui minulle normaalisti... Ja näki kädessäni tumppausjäljen, kysyi mikä se on, sanoin vain ''ei mikään.'' hän olisi halunnut nähdä sen ja sanoi että tietää minun tumpanneen tupakan käteeni.

Hän yritti vetää hihaani ylös.. en kuitenkaan voinut näyttää kättäni hänelle, ihossani on hänen etunimensä ensimmäinen kirjain. anteeksi.

Mutta kuitenkin kun lähdin kotiin päin, minulla oli hyvä olo, hymyilytti ja naurattikin ehkä hieman. Ystäväni kanssa juttelimme toiveista ja hän sanoi ''toivotaa molemmat sitä, mitä siä toivot(:'' Tottakai se minulle käy. Puhuoin toiveistani ja haaveistani. sanoin sen kaiken olevan toiveajattelua, mutta jos. jos vaikka niin kävisikin. MInun on helppo elää omassa ajatusmaailmassani jossa luulen kaiken olevan hyvin yms. Ja jos oikein kovasti toivon, ehkä toiveeni joskus toteutuu. EHKÄ. minä toivon toiveeni toteutuvan. Ja minä toivon yhtä mahdollisuutta. Ainoastaan yhtä mahdollisuutta rakastaa tätä tiettyä ihmistä. Kiitos.

Nyt lähden nukkumaan, huomenna on taas koulua, onneksi koulu alkaa yhdeksältä.

Oloni on ihan hyvä,, joten en toivottavasti näe tänäyönä painajaisia.

Tumppausjälkiä ja viiltoja.

Mulla meni paremmin kuin pitkiin aikoihin. Uskoin kaiken olevan hyvää, että jokin edes onnistuisi joskus. Mä uskoin siihen kaikkeen, ja uskoin liikaa.. Taas mä jouduin pettymään. Kävelin kaverini kanssa eilen puoli kymmenen aikaa, minä menin kotiin ja hän meni kotiin. Kerroin ihastukselleni että hän se on kenestä pidän. Pyysin sitä anteeksi. Hän sanoi ettei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää, etten saa pyytää anteeksi, hän sanoi, ettei se häiritse häntä laisinkaan. En kysynyt mitään, vastasin vain että tajuan, minähän ymmärrän. Kyyneleet tulvivat silmiini kun kävelin. Mutten kuitenkaan voinut itkeä. Ei, en ikinä. ei kukaan näe minua itkemässä. Tuntui kuin sydämeni olisi lakannut lyömästä. Olisin halunnut vain kaatua maahan ja jäädä siihen, aivan kuin jalkani eivät olisi jaksaneet kantaa minua... Istuimme kaverini kanssa bussipysäkille, ennenkuin tiemme erosivat, tuijotin eteenpäin kuuntelin ja saatoin sanoa jotain. Tumppasin tupakan ranteeseen, enkä edes tuntenut mitään. mua ei edes sattunut. Kotiin tultuani söin ja tottakai pahaan oloono oksensin kaiken ulos. Vihaan itseäni, enkä halua enää ikinä ihastua. En halua enää välittää kenestäkään.

Eräs kaverini sanoi ettei minusta uskoisi että olen tunteellinen koska minusta saa semmoisen kuvan etten edes välitä kenestäkään. Enkä mä enää haluakkaan välittää. Miksi minun pitäisi?

Huoneeseeni päästyä suljin oven, suljin silmät, mua heikotti joten makasin lattialla. Hetken päästä nousin. Huonetta ympäri kävelin varmaan vartin verran, etsien vain mahdollisen terävää esinettä, halusin viiltää molemmat ranteeni auki ja ottaa samaan kertaan kaikki lääkkeet mitä laatikoista ja kaapeistani löytyi. Ahdisti Häpesin itseäni, vihasin itseäni, halusin vain vajota maan alle. Kuinka voin olla näin idiootti? Päässäni huusi taas se sama ääni, se mörkö. Se kertoi minulle etten pärjää ilman sitä, hän on palannut ja pysyvästi. En pärjää ilman sitä. Olisihan minun pitänyt tietää se.

Ääni päässäni sanoi minun olevan idiootti, kysyi kuinka voin koskaan kuvitella että minusta tulisi onnellinen. Ja kuinka pystyn ikinä kuvittelemaan että saisin niin paljon onnea, kuin viimeksi kuvittelin. Se sanoi minun olevan tyhmä jos luulen että joku haluaisi minut.niimpä. KUINKA VOIN OLLA NIIN TYHMÄ ?

istuin sängylläni ja purin hammasta yhteen. enhän minä yhtien pakkien takia voi sortua mihinkään, en minä voi sen takia kuolla. Hoen sitä itselleni. Ajatukseni ovat harhailleet koko yön, vieneet minua syvälle painajaisiin ja herään yhä uudestaan. Tämäkin päivä on ollut vain tuskaa. Ajatukseni kulkeutuvat yhä uudestaan sinne mistä olen joskus yrittänyt lähteä. Siihen mitä minun olisi täytynyt tehdä jo joskus aikoja sitten. Kuolla. Mun paikka ei ole täällä. ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaankaan.

Tuijotan mun sormia, paksut. Tommoiset nakkisormet. mahani on pelkkää läskiä. VIHAAN TÄTÄ LÄSKIN MÄÄRÄÄ. olen saastainen lehmä. kamala sika. yök. mun on laihduttava.

Huomasin muuten että kun sanoin ajatuksistani eräälle ihmiselle, hän ei ottanut minua tosissaan. Hän halusi kuulla mitä ajattelen. Ajattelin sillä hetkellä, sitä että minun täytyy kuolla, ja ennen kuolemaani laihtua. en voi kuolla näin läskinä. Minulle sanottiin vain ''eiku oikeesti mitä mietit. miten menee?'' ... ajattelin tota. ja mulla ei mene hyvin, sanoin mutta kuulin vai vastaukseksi. miten sulla vois mennä huonosti ku oot tommonen, oot noin kova, etkä itkekkään koskaa.. Itseasias mäki haluisin olla niinkuin sä.''

niimpä niin.

Miksi mulla ei muka voisi olla paha olla? Vanhempani alkoholisteja. YStävyys suhteeni ovat rikkinäiset, Perheeni on rikkinäinen, aivan hajalla. Omat tunteeni ovat sekaisin.Olen väsynyt elämään. Olen ollut sitä jo kauan.

Itseasiassa, minulla on kaikki hyvin. On nyt. Ja tulee aina olemaankin.

Minulta myös kysyttiin että miten minulle on voitu diagnosoida masennus kun minä nauran.

Olen oppinut peittämään syvimmät tunteeni, olen kasvattanut oman kuoreni ja harva pääsee sen ohitse.

Ei kukaan tiedä mitä minä oikeasti sisälläni olen tämän ajan kantanut.

---

En ymmärrä kuinka voin tehdä vain virheitä, miksen onnistu koskaan? Elämäni on täynnä vain virheitä, minäkin olen virhe...

Eilen ihastukseni piirsi käteeni, näki muutaman pienen pintanaarmun. Kysy mitä ne ovat, sanoin että kissa raapi. Hän ei siis vielä tiennyt että pidän hänestä ja hän kysyi ''ai sen sun ihastuksen takii?'' ''mm'' myönsin, ja se oli totta. Olin turhautunut pitämään hänestä. Ja juuri tämän takia. En onnistu missään.

Ja nyt minulla on käsivarressani hänen nimikirjaimensa ja muutama naarmu. säälittäviä pintanaarmuja. niitähän ne ovat. ja tumppausjälki on ranteessani.

Ja nyt kun katson käsiäni, ne ovat täynnä arpia. arpea arven jälkeen. Ja silti teen niitä lisää..

.......

.

Tänään olin taas töissä, katsoimme lumikin ja seitsämän kääpiötä. Tai itseasiassa yritin vain pysyä hereillä.

Olisin halunnut ryömiä peiton alle ja nukahtaa, ja nukkua ulevan yön yli.

Töistä päästyäni lähdin ystävälleni. Istuimme heillä hetken ja lähdimme ulos. Söimme suklaata ja kävelimme linja-autoaseman ohi torille.

Myöhemmin istuin hesburgerin edessä, odottaen ystäväni tunkevan toisen kaverini huulesta neulan läpi. Siinähän se paras paikka oli tehdä.....

Kuitenkin minä jouduin laittamaan neulan läpi. He eivät saaneet korua läpi. Kävelin muutaman pojan perässä leikkikentälle. minulla oli oikeastaan hauskaa. Pelkkiä poikia ja minä. Tunsin itseni jotenkin erilaisella tavalla onnelliseksi ja tajusin että tulen toimeen yhä paremmin miesten kanssa. Paljon, paljon paremmin kuin tyttöjen.

Kotimatkalla kuuntelin musiikkia ja mietin asioita. Mietin olenko ihastunut vai leikinkö taas vain olevani. Ehkä olen, ehkä en. Taidan kuitenkin olla.

Ja minusta tuntuu että minulla menee paremmin kuin koskaan. Olen kiinnostunut näkemään muita ihmisiä, osaan liittyä keskusteluun ja nauraa, niinkuin kuuluu nauraa. Vaikka minua väsyttää ja olen ehkä vähän turhautunut tiettyihin asioihin, minusta tuntuu hyvältä hengittää. Ainakin tällä hetkellä.

mutta miten se kaikki kuitenkin aina menee?..

Tääl on mahottomii mahdollisuuksii,

neljä seinää täynnä salaisuuksii.
Rikkinäiset peilit kuvaa tuskaa,
valkosen takana on aina sysi mustaa.

Aina. ihan aina.

Kuitenkin osaan sotkea asiat, osaan pilata tämän. Osaan hävittää onnen.

En osaa luottaa itseeni. en voi sille mitään.

Entinen tyttöystäväni on pitänyt kuusikuukautta salaa ystävästään. Sillä välin seurustellut muiden kanssa. Minut mukaan lukien. Kysyin miksi hän oli edes minun kanssani. Hän väittää minun rakastavan vieläkin entistä. Hyvä kun hän luulee tuntevansa minut tämän lyhyen ajan jälkeen. Jotenkin mukavaa kun TAAS kerran joku muu tietää mitä minä tunnen, ketä rakastan ja ketä en. ihanaa. oikein ihanaa. Ja tiedoksi tässä nyt sitten kaikille, en rakasta entistäni. en tosiaan. En enää sen jälkeen kun ymmärsin, kuinka paljon olisin menettänyt jumittumalla itkemään hänen peräänsä. Ja kuinka paljon parempaa elämäni on ilman häntä.... Miten vain, jos luulee tietävänsä kuinka paljon rakastan entistäni,, siitä vaan. ei oikeastaan kiinnosta minua yhtään.

on tosiaan mukavaa kun teet itsestäsi idiootin.

ei se minua haittaa.

--

väsyttää.

Olen ollut tiistaista asti töissä. Hoidan lapsia. Aamulla menen joko puoli yhdeksäksi tai yhdeksäksi ja kotiin pääsen puolikolmen ja kolmen välillä. Mua väsyttää aivan älyttömästi. Henkisesti ja fyysisesti. Univelkoja riittää, illalla en saa unta, koska asiat pyörivät päässä. Ja olen turhautunut elämääni, olen turhautunut vastailemaan kysymyksiin ''oletko syönyt?'' ''mitä olet syönyt?'' ''missä, milloin..'' on turhauttavaa vastata samoihin kysymyksiin sata kertaa saman päivän aikana. ''olen'' Minä olen syönyt. Osaan kyllä pitää huolen itsestäni.

Olen myös turhautunut kaikkeen tähän. Olen turhautunut ihastumaan. Aina vääriin ihmisiin. Joka kerta. Miksi minulle käy näin?

Viimeyönä en saanut unta, en sitten millään. Kävelin huoneessani ympyrää ja makasin lattialla ja sitten takaisin sänkyyn. Heitin peitot lattialle, keräsin ne uudestaan. Selällään, mahallaan, kyljellään. Ei vain tullut uni. Odotin herätyskelloni soimista. Tuijotin kelloa. vielä kuusituntia kellon soimiseen. Entinen tyttöystäväni pyöri päässä. Halusin sen pois. Näin unta yksi yö että olimme kaveriporukalla jollain leirintä paikalla tai semmosella ja tuli myrsky. Ensin nousin autosta ja humaltunu eksäni tuli halailemaan. Ja ainoa tyttö ketä olen koskaan rakastanut seisoo tämän vieressä. Heidän kertoessaan että seurustelevat. Ystäväni huutaa että ''eikö kukaan ymmärrä ettei kavereihin eksiin kosketa'' Herään sekavasta unesta tietämättä onko se totta vai ei.

No kuitenkin kohta lähden ulos. Lupasin. Enkä edes ymmärrä miksi. KUN EN JAKSA. miten vaan. lähden, koska en jaksa tässäkään istua tekemättä mitään.

''ei ne huomaa vaikka tuijottaa..''

Tulin kotiin ja samantien lähden ulos, minua väsyttää. Ajan pyörällä linja-autoasemalle. Ihmisiä. Kavereita, ystäviä. Miksi he halaavat minua? Enhä ollut poissa kuin kaksi yötä. Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?

Yksi poika puolinen kaverini halasi minua. Hän halasi tiukemmin kuin kukaan muu. Eikä päästänyt irti. Tuntui että minun olisi ollut ehkä hyvä olla. En tiedä edes mitä ajattelin. Mieleni tyhjentyi. Ihan kuin hän olisi tiennyt että tarvitsin sitä halausta.

Istuimme eräällä leikkikentällä. Vähän ajan päästä ihmiset alkoivat lähteä. Kävelin kahden ystäväni kanssa hakemaan ensin pyörääni, ajattelin lähteä kotiin.

Äiti ihmettelee miksei minulla ole nälkä. Ei, ei minulla vain ole nälkä. Olen syönyt niin paljon, eikä kroppani kestä sitä että syön noin paljon. Yleensä en syö läheskään noin paljoa. Minua ihan kuvottaa ajatus syömisestä, minua ällöttää ajatus kaikesta mitä olen tunkenut sisälleni.

Huomasin taas ajattelevani yhtä exääni. Mietin onko hän onnellinen, onko hänellä kaikki hyvin yms. En jaksaisi ajatella hänen elämäänsä tämän enempää, hän kuitenkin on jättänyt minuun jäljet. Pysyvät semmoiset. Aukon jota kukaan ei koskaan tule paikkaamaan. Koko se kaksi ja puolivuotta on kasvattanut minua enemmän kuin koko elämäni tähän asti. Tajuun miks sää et ota yhteyttä, olet kaukana ja kaikki se on ohi, kumpikaan ei halua enää satuttaa toista.

Hieman reilu puolivuotta sitten olen nähnyt kyseisen pojan viimeksi. Muistan päivän kuin eilisen. Ensin itkin juodessani rautatieaseman kahvilassa kahvia. Itkin. Ja sen jälkeen nauroin ja huusin ulkona, ihmisten tuijottaessa minua kuin hullua. Sitähän minä varmaan olen, kun näin tunnen. Vai mitä luulette? En pysty myöntämään kenellekkään, en nähtävästi ole pystynyt myöntämään vieläkään kokonaan edes itselleni että vieläkin rakastan. Näitä tunteita mukanani vieläkin jokapaikkaan kannan. En haluaisi satuttaa itseänikään enää miettimällä mennyttä.

Se ei ollu eka kerta kun hän lähti luotani, ennen hän aina palasi juosten takaisin luokseni. Mut nyt musta tuntuu ettei hän enää palaa koskaan. niin paljon kuin joskus rakastin. Rakastanhan mä vieläkin. Mietin ja pyörittelen päässäni asioita. niitä päiviä jolloin olin onnellisempi kuin koskaan, ja myös päiviä jolloin olisin voinut kuolla samantien. Haluaisin nyt sen kaiken tähän takaisin. Enkä edes tiedä miksi.

Joka kerta ku istun, tuntuu et tipun penkiltä. Ihan ku tää ikävä repis mut kappaleiks, vetäis hengiltä.

Mun sisälläni on kaipaus menneeseen. Enkä tiedä mitä tunnen. Mä rakastan ja haluan päästä eroon. Halusin vaa kertoo, et mä rakastan sua vieläkin.

Nyt mä ainakin tiedän tarkasti että olen sisältä heikko. Ja mun sydän on rikki ja tulee olemaankin. OLEN TYPERÄ IHMINEN. tiedän sen.

En ole kertonut mitään nykyisistä sisimmistä tunteistani kenellekkään, enkä tule kertomaan. Koska kukaan ei saa tietää että mua on sattunu tän kokoajan vain yhden miehen takia.

asdfgvbhjgkdls en jaksa enää kirjottaa, mua väsyttää ihan älyttömästi.

Lupasin lähteä muutaman kaverin kanssa synttäripäivänäni juomaan, muutama ihminen kaiketi vain. en ole ihan varma vielä.

kiitoskiitoskiitos heihei:)

Tässä mä istun, kesämökillä. Olen miettinyt paljon erilaisia asioita. Yhtä entistä tyttöystävääni, mietin että seurusteleekohan hän. Tai että onkohän onnellinen? Jotenkin mun sisälläni on vieläkin kaipauu,ja jokin puoli minusta haluaisi palata menneeseen,mutta yksipuoli taas haluaa mennä eteenpäin,katsomatta lainkaan taakse. Nauran itselleni, olen säälittävä enkä osaa edes päästää irti, naurettavan lapsellista.

Olin keräämässä mustikoita, olin metsässä lähes 2 ja puoli tuntia. Ajatukseni harhailivat,unohduin haaveilemaan, havahduin,kun alkoi sataa. Vesipisarat olivat suuria,eikä niitä tullut paljon. Istuin metsän reunalla odottamassa muita, kun he vihdoin saapuivat laitoin musiikin soimaan ja kuulokkeet korville,etten kuulisi heidän puhettaan. Istuin ja tuijotin vain eteenpäin.
En edes ymmärrä miksi lähdin tänne,olisin aivan hyvin voinut olla lähtemättäkin. En jaksa vastailla kysymyksiin.
Minulla on nälkä mutten haluaisi syödä. Minua ei huvita syödä.

Minulla on kohta synttäritkin. Mitä minä silloin teen? Keitänkö kahvia ja leikkelen kavereille paloja kakusta? En tosiaan. Entä tarjoanko juomat ja siivoan oksennuksia? Empä usko. Pyydänkö edes ketään, ei kenenkaan edes tarvitse muistaa. Mua väsyttää... Voisin toki lähteä nukkumaan. En jaksa. Töihin on mentävä tiistaina 8.30 en edes tiedä kuinka kauan siellä olen. Perjantaihin asti, minulla on edes töitä. Hoidan lapsia.
Mukava ajatuksena,mutta entä todellisuudessa?

Viimeisimmän seurustelusuhteen päätyttyä, ajattelin etten enää seurustele,olisi vapaus kaikkeen. Yms. Mutta en enää itsekkään ymmärrä mitä tunnen. Luen exäni facebook seinää, en halua häntä takaisin nyt. Miksi sitten edes olen kiinnostunut hänen tekemisistään? Minulla on kylmä. Tärisen. Minua vituttaa ja ahdistaa,haluan pois tästä hetkestä, voinko nukkua tämän yli? Istun tässä terassilla ja kuuntelen sadetta. Sisällä kuulen lautasten ja lasien kilisevän, haistan kalan. Mahani huutaa ruokaa. Milloinkohan viimeksi edes olen syönyt? Toissailtana, kaksi karjalanpiirakkaa. Syyni tähän syömättömyyteen on taas se etten ole kerennyt. Vaikka minulla olisikin aikaa, oikein paljon olisikin.

Sade tuoksuu tai haisee kastemadoille mielestäni, järvi on tyyni ja vain pisarat tippuvat veden pintaan, ilma on viilentynyt huomattavasti sateen aikana, odotan talven tulevan,jotta on kylmä.

Alkaisipa sataa kaatamalla.

Onneksi tämä on viimeinen kesä, kun tänne tulen joka kerta. Ei minua enää kiinnosta. En tule istumaan tänne enää ensi kesänä, en enää ensikesänä matkusta mihinkään vanhempieni ja pikkuveljeni kanssa. Se aika meni minulta ohi, ei minua edes kiinnosta lähteä ulkomaillekkaan,vaikka matkani maksettaisi. Ei, mielummin olen itseni kanssa yksikseni.

Taidampa lähteä syömään.

puolentunnin yö-unien jälkeen mua väsyttää. Viimeyö meni lähinnäkin oksentaessa. Olin yksin joten varmaan suurena yllätyksenä söin, ei minä ahmin. Ja hetki sen jälkeen oksennan vessassa itkien. Loppuyö meni sängyssä maaten ja tuijottaen kattoa, pyörien ja yrittäen nukahtaa. Mutta ei, en vain nukahtanut. Ääni päässäni kertoi taas tämän kaiken olevan oikein minulle, kaikki tämä oli minun vika. No mutta senhän minä tiesinkin jo.

En halua viiltää, ei se siis ole minusta kiinni mutta kun yksi ystäväni saa minut ajattelemaan vaikkei yritäkkään sitä, enkä välttämätä halua enää arpia kehooni.

Mä en saa kysymystä pois päästäni ''miksi?'' se kaikuu päässäni, eikä lähde pois millään. Eihän kuitenkaan ole mitään syytä miksi kukaan vastaisi kysymykseeni. Eikä kenenkään tarvitsekkaan, minun syyni. Miksen koskaan opi?

Eilen illalla ystäväni kysyi enkö enää seurustelekkaan. Että onko hänellä mennyt jotain ohi vai eikö sitä ole koskaan lukenutkaan missään. Sanoin ettemme enää seurustele.

Kun joku kysyy siitä, pidättelen itkua mutta saan suustani vain ettei se mitään, tai että näin oli parempi. tai jotain muuta erittäin typerää. Sanon vain ettei se haittaa minua. Ei se satuttanut minua. Mutta miksi minä valehtelen? Ehkä siksi ettei minulla ole oikeutta itkeä. Ei ole mitään syytä sanoa että on paha olla. en tiedä enää.

Mun sisälläni on vain tyhjä olo. Mun sisällä ei tunnu olevan mitään. Mä ikävöin.

En enää koskaan halua edes ihastua. en koskaan enää.

en tiedä, en jaksa kirjoittaa.

2.8.2011

tiedän syyn olevan vain ja ainoastaan minussa. olen kusipää enkä voi sille mitään. Itseppähän aiheutin taas kaiken. Miten vaan, en ansaitse muuta kuin kuolla. En jaksa enää tätä. Miten mä voin omalla typeryydelläni ajaa ihmisen jota voisin melkein jopa rakastaa, pois luotani. Tiedän etten ansainnut häntä. Ehkä näin hänellä on parempi olla. Tai miten vaan, en edes tiedä miksi näin lyhyen ajan jälkeen mua sattuu näin paljon. ahdistaa ja kyyneleet tulvivat silmiini. En halua itkeä. En saa itkeä, kukaan ei nimittäin saa nähdä minun itkevän. Kaikkihan on hyvin, olen vahva ja sitä rataa. ..

Ajattelin vetää pään sekaisin. mitä sitten jos asiat vain pahentuvat, eihän millään olekkaan enää mitään väliä. Mitä sitten vaikka kuolisin.

Miten vaan. En enää ikinä edes ihastu. En enää koskaan seurustele. En ansaitse onnea. eiköhän se tullut jo selväksi.

Kiitos heihei. turha teksti, tiedetään.

en enää tiedä edes mitä tunnen.

Ystäväni oli viimeyönä meillä, söimme ranskalaisia ja joimme vissyä. Meillä oli hauskaa ja nauroimme jokseenkin paljon.

Paljonkohan kello olisi ollut kun puhelimeni soi. Olin jokseenkin piristynyt kyseisestä puhelustakin. empä tiedä miksi. Kuitenkin, naureskelimme ja juttelimme luimme lehtiä kävimme tupakalla melkein puolikuuteen asti. Herätä olisi pitänyt kahdeksalta ja viimeistään varttia vaille yhdeksän. Molempien herätyskellot oli päällä mutta herätin ystäväni puoliyhdeltätoista. lähdin saattamaan häntä kotiin hieman sen jälkeen ja tulin takaisin keitin pannullisen kahvia ja nyt tässä sitä yritän juoda pois.

Huomasin eilen miettineeni hyvin paljon entistä poikaystävääni, jonka kanssa seurustelin reilu 2,5vuotta. Jotenkin pyörittelen päässä kaikkia niitä kokemuksia, hyviä ja huonoja. Pyörittelen päässäni sitä päivää kun hän lähti lopullisesti. Huomasin eilen toivovan että hän olisi täällä. Meidän kanssamme. Kerroin ystävälleni päivästä jolloin erosimme ja seuraavasta päivästä, joka oli jouluaatto. Kerroin hyviä kokemuksia, kerroin kaikista asioista joille yhdessä nauroimme. Itseasiassa minulla oli ihan hyvä olla. Jotenkin pystyin puhumaan ensikertaa kyseisestä ihmisestä rennosti ilman että alan kaipaamaan ja tunnen syyllisyyttä yms. Ilman että tuntisin syytä pyytää enää anteeksi. Tein sen monta kertaa. Tein sen vielä silloinkin kun olin seurustellut entisen tyttöystävni kanssa ja olimme eronneet, pyysin vielä silloinkin anteeksi kyseiseltä jätkältä. Enkä edes tiedä miksi. Kysyin eilen ystävältäni ''Olenkohan edes päässyt yli ****stä?'' Ystäväni vastaus oli etten välttämättä ole. Hän kysyi että haluaisinko seurustella vielä kyseisen jätkänkanssa. vastaukseni oli että: ''toisaalta, toisaalta en, en edes tiedä, en usko. Oikeastaan ihan sama, mua ei edes kiinnosta.''

Viiden jälkeen päätimme käydä nukkumaan. Pyörin siinä jonkin aikaa, mietin mitä olen mennyt tekemään ja miten asiat päättyvät. Eilen nimittäin näin tyttöystäväni, emmekä olleetg nähneet melkeimpä viikkoon. En oikein tiennyt miten minun täytyy olla mitä täytyy sanoa. Olisin halunnut vaan halata ja itkeä kertoa kuinka paljon välittää. Mutta enhän minä niin tehnyt. Meidän lisäksemme oli kaksi muuta ihmistä. Hänen kaverinsa ja minun kaverini. En tiennyt miten päin istuisin, hengittäisinkö vai pidättäisinkö hengitystä. Mua pelotti tai en oikeastaan tiedä. Kohta he kuitenkin lähtivät, kävelimme heidän takanaan. olisin halunnut juosta ja selvittää pääni. mutten tehnyt sitä, nauroin ystäväni kanssa tyhmille asioille. Kaikkihan oli niinkuin ennenkin. Ainakin ulkopuolisten silmissä, mutta minun päässäni ei. En enää kestänyt. Kaikki tuntui sumenevan ja kunnes tyttöystäväni kavereineen oli kadonnut näköpiiristä, nauroin ja yritin purkaa vihaani. Vihasin siä hetkeä kun istuin siellä leikkikentällä siinä penkin vieressä jolla tyttöystäväni ja kaverinsa istui. Vihasin itseäni koska kävelin sinne. Kävelin sinne ja minusta tuntui samantien että jokin oli muuttunut. Tiedän vikahan olikin minussa. Menimme sitten ystäväni kanssa istumaan linja-autoasemalle. istuin penkillä ja yritin miettiä mikä olisi järkevintä. Tyttöystäväni ilmoitti pystyvänsä elää varovasti epätietoisuudessa ja pystyvän myös elää ilman minua. Kun yhdessä viestissä hän sanoi jotain tyyliin'' ihan sama miten tehdään. Miten sun vaan on parempi.'' Mä pidätin itkua. Silmäni tuntuivat täyttyvän kyynelistä. Onko hänelle ihan sama seurusteleeko kanssani vai ei? Jasillähetkellä taas ne kaikki tunteet ja ajatukset lähtivät liikkeelle sisälläni, olisin halunnut huutaa. Olin toisaalta vihainen, toisaalta pettynyt, en tiennyt enää mitä pitäisi tuntea. Pidättelin itkua, enkä itkenyt. Jotenkin kaikki muuttui ainavain ristiriitaisemmaksi. Halusin juosta sillalle ja pudota alas. Millään ei ollut taas hetkeen mitään välliä. Sitten äitini soitti. Raivosi jostain kirjoista. eikä minua kiinnostanut kuunnella. Kaikki olisi voinut kadota.

Muutaman viestin jälkeen kysyin että miten jatketaan. Ja minun pitäisi itse päättää se. En ihan oikeasti tiedä. Jätin vastaamatta yhtään mitään. Jätin siis asian siihen. Uskon jotenkin siihen ajatukseen ettei hän minulle soita. En tiedä miksi ajattelen näin. Mutta hänellä on kuitenkin oma elämä. Ja minä olen idiootti joka yrittää roikkua mukana. Ehkä toisaalta odotankin hänen soittavan. Toisaalta en. Suoraansanottuna haluan että hän sanoo minulle suoraan mitä haluaa. Haluaako hän erota vai onko se ihan sama vai mitä. Enkä voi tosiaan päättää asioita yksin.

Mutta tarkoittaako se etten tiedä mitä haluan etten ole valmis tähän? En enää ymmärrä itseäni. Enkä edes jaksa yrittää ymmärtää.

Haluaisin itkeä. En jaksa.

yhdeksäntoista päivää synttäreihini. 20.8 Ajattelin yhden ystäväni kanssa että voisin pitää jonkunlaiset juhlat. Mutta kuitenkaan en ajatellut kutsua suurta porukkaa, tai pitää mitään ryyppybileitä. En ihan. Mutten tiedä millaiset ns. ''juhlat'' pitäisin. En aijo mitään leipoa. Koska kukaan ei kuitenkaan syö kakkuja tai muita semmoisia. Enkä muutenkaan jaksa. En tiedä yhtään edes ketä pyydän ja ketä en. En tiedä yhtään. Tai sitten en pidä mitään. Eihän kenenkään tarvitse oikeastaan edes muistaa.

Haluun sulkee vaa silmät, kadota ja unohtua lopullisesti. olen huono ihminen. enkä ymmärrä enää mitää. En oikeasti tiedä enää mitään. En edes mitä tunnen. En tiedä haluanko kuolla vai elää. Mua väsyttää, henkisesti. Haluan olla normaali. Miksi olen viallinen? Miksen voi olla niinkuin muut, tavallinen ja normaali?

Viimeyönä kun kysyin ystävältäni että ''kuinkakohan moni uskoo että olen ollut ujo ja ihan hiljainen muutamia vuosia sitten?'' Ystäväni vastasi että tuskin kukaan uskoo. Ja sanoin että olisi kivaa olla ujo vieläkin. Ja kysyin samalla ''Miksi mä olen nyt tämmönen? miks musta tuli äänekäs ja joukost erottuva yms?'' Ystäväni mietti hetken ja vastasi hiljaisesti ''ehkä masennuksesi takia'' Hämmennyin vastauksesta suuresti ja halusin tietää mitä hän tarkoitti. Hän sanoi että kolme vuotta sitten itkin aina, itkin paljon. Kuljin silloin massan mukana, ja tunteeni näkyivät muille helposti. Kesän jälkeen jouduin sairaala hoitoon. Sen jälkeen muistan itsekkin että olen muuttunut. Minusta ei edes kuulemma enää tiedä mitä ajattelen, millaisella tuulella olen yms. En näytä tunteitani kenellekkään. Elämä kasvatti minulle kovan ulkokuoren. Jälkeenpäin kun ajattelen, tai siis nyt. Sen kuoren läpi on vaikeaa päästä. Mun sydän on kylmä. Pelkästään kiveä ja jäätä. Ja se on vaikea sulattaa. Ehkä siksi etten halua enää päästää ketään lähelleni. Liian lähelle, omaa sydäntäni ja sitä mitä tunnen sisälläni. Olen rakstanut kahta ihmistä elämässäni, Ensimmäistä poikaystävääni, (ensimmäinen vakavasuhteeni. Ensirakkauteni) Ja parasta ystävää joka on nyt jossain kuoleman takana. Jossain kaukana. Molemmat olivat miespuolisia, ja Kumpikin jätti minut tavallaan yksin. Eksäni silloin kun erosimme. Ja parasystäväni silloin kun tappoi itsensä. En voi tietenkään kumpaakaan heistä syyttää. Mutta molemmat olivat saaneet sydämeni sulamaan ja heidän jälkeen se jäätyi kovemmaksi kuin koskaan. Ja en edes itsekkään tiedä mitä oikein yritän tässä selittää.....

Mietin eräänä päivänä tässä lähiaikoina että voisin aloittaa aineiden käyttämisen uudestaan. Mutta muistan luvanneeni ystävälleni etten enää ikinä koske huumeisiin. Enkä välttämättä itsekkään sitä haulua. välillä vaan millään ei ole väliä ja haluan pois todellisuudesta ja muistan huumeiden auttaneen minua siinä silloin joskus. Vaarini kuolemankin aikana. Silloin kun eräs ystäväni kuoli huumeiden yliannostukseen. En edes muista milloin kokeilin ensimmäisen kerran. Muistan vain että siitä on kauan. Muistan kuinka montakertaa olen yrittänyt päästä eroon. Viimeinen kerta on ollut vaikein. Nyt olen ollut kuitenkin suurinpiirtein kaksi ja puolikuukautta ilman. Olen kuitenkin polttanut tupakkaa ja saattanut juoda muutaman kaljan silloin tällöin. Mutten ole koskenut huumeisiin. Vaikka niitä on toki tarjottukkin. Olen miettinyt kyllä ottavani, Ja pääseväni pois todellisuudesta, pääseväni tavllaan ulos tästä kehosta. Mutta ei, en ole ottanut. Kun olen istunut iltaa porukassa jossa on pilven polttajia, parikaveriani kokeilun haluisina ovat kokeilemassa, voisin sanoa siihen ettei kannata. Minulla on kokemusta, ja jos jäät riippuvaiseksi eroon on tosiaan vaikea päästä. Mutta miksen jaksa avata suutani? Minulta kysytään moneen kertaan haluanko. Jokaisella kerralla avaan suuni sanoakseni kyllä. Mutta pyöritän päätäni ja sytytän tupakan.

Ystäväni soitti äsken tulevansa meille jossain vaiheessa. Sehän on kiva. Ei kun on se kaiketi oikeastikkin ihan mukavaa. öaslkdfld

Olen toisaalta ylpeä itsestäni jollain tasolla. Koska en ole koskenut huumeisiin kahteen ja puoleenkuukauteen. Enkä ole juonut päätäni täyteen. Vain muutama kalja. Ehkä hieman jotain muuta. muttei mitään liikaa. olen pysynyt jaloillani ja ollut aivan selvinpäin.

enää ei tule oikein mitään mieleen mitä kirjoittaisin. No mut kukapa jaksaisi lukeakkaan?

Ainiin muuten huomasin että minulla on uusia lukoita. Kiva, jos kukaan nyt oikeasti lukee.

Aika turhaahan tämä varmaan on. äh en tiedä'. Lähden pesemään hampaita.