''Revit mun sydämen monesti irti.''

''se minkä sä mulle teit, on vain nää kyyneleet. Aijon tunteet piilottaa, en niitä näytä. Yhdentekevää, on kaikki ellen sua nää.''

Voi äidin pikku tyttö, miks sä teit tämmöistä? Äiti kysyi puhistaessaan minun haavojani. Pysyin hiljaa.

Eilen olin ulkona kavereideni kanssa, ensin olin kahden pojan kanssa(kolmas poika tuli myöhemmin) Oltiin pelaamassa. Sieltä lähdin yhdelle ystävälleni. siellä oli ystäväni ja minun lisäksi kaksi kaveriani. Join kaksi kuppia kahvia. Ja söin vähän tonnikalasalaattia. Vaikka en tosiaan tykkää tonnikalasta. Nyt taas mahani murisee. Illalla kotiin tullessani, en jaksanut syödä mitään. Eli olen syönyt viimeksi joskus 18-19 välillä. Minä oikeastaan nautin tästä nälän tunteesta.

Olen kuitenkin väsyneempi joka aamu, kun en vain saa millään järjellä nukuttua. Toissayön minä valvoin. Itkien. En nukkunut ainuttakaan minuuttia, ja edellisen yön, sain jotenkin nukutuksi.. Kaikkki energiani oli kulutettu, jalkani tärisivät, enkä meinannut pysyä pystyssä. Kun pääsin kotiin, join vain lasin vettä ja painuin maate.

Vaikka nälkä tuntuukin pahalle, minä nautin siitä. Enhän minä olekkaan ansainnut mitään muuta kuin kärsimystä. No lähden nyt hoitamaan kaikenmaailman asiat. Kiitos ja hei.

En uskonu et näin kävis, mut jotenki tiesin..

Neljän päivän ryyppäämisen jälkeen, mä rupean tajuamaan. Mä aistin jossakin sisälläni sen, ettet sä minua enään halua.

Mä en kestä enempää, kuule pyyntö tää, ja sano että jäät.

Tyttö, sä oot ainoo kuka saa mut itkee. Kenenkään muun tähden en oo kyyneleitä vuodattanut.

Toivon että joskus sä ymmärrät miten paljon sua oikeasti tarvitsin. Nyt kun sydän itkee, mä ymmärrän itsekkin kuinka paljon sua oikeasti rakastinkaan. Haluaisin jatkaa, tätä yhteistä matkaa.

Ystäväni sanoo minun ansaitsevan parempaa, että ansaitsen ihmisen joka ei satuta mua näin. Vaikka yritän uskotella sitä itselleni, se ei onnistu. Ei ole mitään parempaa. Mut kai mä itseäni ainoastaa syyttää saan.

Hei älä mee, tai viet multa kaiken..

Miks tässä taas käy näin? En jaksa enää.

Must tuntuu et mä roikun vaan menneissä, mä en pärjää.

''Tajuutsä et sä teet täst vaa vaikeempaa?''

En haluu kestää tätä enempää.

Mä oon miettiny yöllä ja ikävöiny, ratkasuu sitä ei löydy. Jos toisen käsistä päästää, aina tällänen jälkii jättää. Ehkä me sit väärää suuntaa molemmat mentii. Eihän meidän pitäny erota koskaan? ''Tää suudelma viimeinen satuttaa'' Tahdon kuulla sun äänen ja siihen nukahtaa, nyt mä vaan toivon et nään sut uudestaan. Miks me vaa kaadetaa haavoille suolaa? Ehkä oikeeta tekniikkaa ei olekkaan.

Olis varmaan seki oikein et huutasit mulle ''painu vittuu.'' Tiiän et mä oon tehny virheitä. Mä ku katon peilii, mä tuijotan sillo syyllistä.

Avaan silmät uutee aamuu, mul on paska olo.

Aurinko sattuu mun silmii.

Emmä koskaan uskonu sun enää uudelleen mua satuttavan, mut taas mä istun tässä, sun vuokses itkemässä. Mä yritän olla niinkuin muutkin, tavallinen ja huomaamaton, haluun olla täysin tuntematon. Mut mä oon vaa naamion alla suojassa, oikeesti mä oon syyllinen.

sä olit oikees.

Mua sattuu. Sä sait tyttö, mun sydämen sulle tikittään. En ois pahast sulle koskaan tehny oikeest.

Mikset sä pidä must kii? Oon ku kartturi ilman kuskii.

Mä toivon vaa et tavataa taas.

Mä esitän miestä, mut oikeest oon vaa avuton poika. Mä mietin vaa pahinta. Oon ollu suhu koukus siit asti ku ekan kerran tavattii.

Mun sydän ei tuu näkee huomista aamuu.

''Mä rakastan sua'' Ja se sattuu myöntää. Mul ei oo enää mitää, jos mul ei oo sua.

Mä huudan perääsi rukoillen, kyyneleihin tukehtuen.

Minun onnellinen loppuni, katosi mukanasi.

En mä osaa sanoa enää mitään muuta selvästi kuin että: Mä rakastan sua, ja toivon että jäät...

Olen turha, läski ja ruma.

''Onks kaikki okei, miten sul menee?''

Minusta tuntuu että olen turha ja mitätön. Tuntuu että olisin täysin kuollut sisältä. Haluaisin hymyillä, mutten tosissaan enää jaksa. Päätänikin särkee.

Liian monesti mä oon tipahtanu näilt raiteilt. Mä pärjään, paremmin siellä, missä ehkä nähdään vielä, siellä missä sielu lepää, unessa josta ei enää herää. Mä en jaksa miettii enää mitä kirjottaa. Nyt on viikon loma.

Nyt vaa tuntuu, et elän yksi elämäni loppuu..

Eräs luokkalaiseni yttö kysyi minulta torstaina ''Ootko viillelly nyt vähää aikaa?'' ''En.'' Kyseinen tyttö oli pari vuotta sitten huolissaan siitä, että viiltelen. Minusta tuntuu pahalle kun hän kysyi maanantaina ''Kauan siä olit siel laitokses?'' '' Suunnillee jotai kaks ja puol kuukautta..'' Hän vaihtoi katseen parhaan kaverini kanssa ''Meijän takii, kauheeta...'' Vaihdoin katseen kaverini kanssa joka istui vieressäni. Minusta tuntuu tavallaan pahalta, ettei hän tiedä sitä mitä minä tiedän. Esimerkiksi sitä, etten tosiaankaan olisi enää tässä. Reilu kaksi vuotta sitten, olin huonommassa jamassa kuin nyt. Ja ilman laitoshoitoa, en olisi päässyt yhtään mihinkään muualle kuin suoraan kuolemaan. Surullista sinänsä, ettei hän sitä tiedä...

Minua mietityttää, tyttöystäväni. Hän sanoi ykspäivä että miettii välillä sitä, että olen hänen kanssaan vain kostamisen takia. Kerroin etten tosiaan. Ei minusta ole satuttamaan ketään, olen säälittävä sairas_paska.

Päässäni huutaa taas se . Olen ruma, vastenmielinen ja erityisesti minä on lihava. Läski. Ruma läski lehmä. Läskipallo, josta ei ole mihinkään. En halua enää tätä.

En ole uskaltautunut vaa'alle moneen viikkoon. Tiedän lihoneeni. Tiedän olevani läskimpi kuin ennen. Yäk. Ällötän itseäni, hukun läskeihini. Miksen osaa sanoa ei ruualle. Miksen vain pysty olemaan syömättä?

...

Eilen torstaina siis, aamulla en syönyt kuin jugurttia n. 80kcal, koulussa 12 aikaa söin n.90-95kcal, ja seuraavaksi söin kotona puoli kymmenen aikaa. Olin sinänsä tyytyväinen itseeni ENNEN KUIN minun piti ahtaa itseni täyteen, ylimääräistä rasvaista ja runsas kalorista paskaa. Ahdoin sitä kaikkea itseeni oikein olan takaa, ja vielä jäätelöäkin. Minua oikeasti oksetti. Mahaani alkoi pistää, koska söin niin paljon. Minua ihan itketti, toisaalta siksi että minuun sattui niin paljon syömisen takia, en edes muista milloin olisin syönyt niin paljon, ja toisaalta ahdistuksen takia. Ja minä oksensin taas. Lähdin suihkuun ja ahdistus vain kasvoi, olen läski. saastanen sika. En ole enää normaali. Olen sairaalloinen. Olen läski. Pelkkä löllö läskikasa.

En halua enää syödä mitään. Ahdistaa, mitä vaan mielummin kuin syömistä. Niitä kaloreita, rasvoja yms. En halua enää. Menetin joskus kontrollin ja nyt en saa sitä takaisin. Minun on pakko. Olen lihonut varmaan 30 kiloa viime talven ja kesän aikana. hyi minua. oksetan itseäni, joten oksetan aivan varmasti muitakin. Peilikuvaki nauraa. Olen lihavempi kuin kukaan. Kunnon läski. vittu saatana.

Ajatellessani sitä, että minun on päästävä takaisin siihen, mihin jäin, aloin huomaamattani kirjoittaa ylös ruokien, ja kaikkien syötävien kalorimääriä, en huomannut sitä. Mutta vasta nyt tajusin kuinka paljon muistankaan ulkoa kaloreiden määriä, hiilihydraatteja, rasvoja. Kuinka paljon jossakin pääni sisällä onkaan tallessa kaikkea sitä.

Kielletyt ja sallitut. En halua enää edes päästä eroon, en vaikka minulla olisikin siihen mahdollisuus, ei, en minä halua.

----

En jaksa enää kirjoittaa, käyn nukkumaan.

Mielelläni hakkaisin päätä seinään.

En enää tiedä. Oikeastaan minua ei kiinnosta yhtään mikään.

Olen väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Kärsin unen puuttesta. Luultavasti minulle on kertynyt univelkoja niin paljon etten saa niitä koskaan tasattua.

Revin ihoani rikki. Itkien vessan lattialla. Yritän oksentaa pahaa oloa pois minusta, muttei se tietenkään niin lähde. Itken ja puren itseäni. Minua sattuu.

Tajusin vasta yksi ilta, kuinka paljon kaipaankaan sitä miten kaikki oli tämän vuoden alussa muutaman kuukauden. Kuinka paljon kaipaankaan niitä sanoja yms. Sitä kaikkea mitä silloin oli. Vaikka seurustelen uudelleen sen saman ihmisen kanssa, minusta vain tuntuu että jokin on muuttunut. Haluan pois kotoa, tahdon muuttaa, niin olenkin tekemässä. Mutta minne? En tiedä yhtään. En tiedä mitään. En enää yhtään mistään mitään.

Tiedän vain, että kuolemaa olen odottanut.

Minulla on paha olla. Ahdistaa. Olen turhautunut. Tekisi mieli hakata päätä seinään.

En vaa jaksa enää. mä haluun nukkumaa.

Nyt olen uppoamassa mieleni pohjaan.

Huomasin, kuinka ihmiset meidänkin luokalta on lopettamassa tupakointia. Muutama tyttö. Eräs ainakin mietteideni mukaan pelästyi keuhkosyöpää ja keuhkoahtaumaa. Koulussa eräs opettaja kertoi meille kuinka hänen isänsä, yskii öisin ja saattaa loppujen lopuksi oksentaakkin. Minä pyörittelen päässäni sitä, kuinka isäni isä kokoikänsä tupakkaa polttaneena kuoli noin kuusikymppisenä keuhkosyöpään, pelkän tupakan takia. Ja kuinka muistan hänen melkein kuolin vuoteellaansakkin polttavan tupakkaa. Minua muutama ns ''saarna'' tupakan vaaroista ja siitä seuraavista sairauksista ja kaikesta muusta, ei hätkäytä. Minua ei edes itseasiassa tottapuhuen millään tapaa kiinnosta kuolenko tupakkaan vuoden, kahden vai muutaman kymmenen päästä.

en ole terve, eikä minua terveeksi enää saa.

Joten ei sillä ole mitään väliä olenko kuollut huomenna vai vuoden päästä.

Tänään olin ystäväni kanssa, vaikken olisi jaksanut liikuttaa sormeanikaan, makasin sängyllä. Lupasin soittaa hänelle heti kun olen valmiina lähtemään, hän kerkesi soittaa kerran. ''Mis oot nyt, ootko syöny tai jotaa, ootko valmis?'' ''en.'' Sängyllä maatessani suljin puhelimeni ja silmäni.En olisi halunnut nähdä ketään. Mutta kuitenkin soitin hänelle. ''Olen valmis nyt.''

Poltin tupakkaa ja seisoin ystäväni ja kaverini kanssa kauempana, kun muutamia vuosia nuorempi tyttö jätti samanikäistä poikaa. Pojan tultua luoksemme, näin hänen silmistään kuinka rikki hän oli. Näin hänestä että hän olisi halunnut huutaa ja paiskoa tavaroita. Hän oli surullinen ja hänen äänensä värisi. Muiden ihmisten silmiin uskon hänen olevan mitäänsanomattoman näköinen. Hänen ilmeensä ei kertonut mistään. Tunsin jonkin pistävän kunnes hän käänti selkänsä ja lähti kävelemään. Tytönkin silmistä näki, että hän mietti tekikö oikein vai väärin, hän kysyi sitä. vastasin vain ''et voi kysyy sitä keneltäkää muulta, et teetkö oikein vai et, teit niinku susta tuntuu....''

Mulla on huono olo. Elämä on palapeli, niin se vaan on.

Ei mulla mitää hätää oo, kyl mä pärjään. Oonha mä pärjänny tähäki päivää asti.

Raavin jalkojani verille, kun löysin itseni taas vessasta. Ahdistusta purkaen. Sormet kurkkuun tunkien mä oksennan. Mun olo on huonompi ku pitkii aikoihi. Mua ei vaan kiinnosta. Haluun pois.

Tuntuu että tuhoan kaiken mihin kosken. En muista enää miten silloin onnellisena hymyilin, nyt kaikki ajatukseni mustiksi on muuttunut.

Tajusin kaipaavani sitä millainen olotila minulla oli kesällä, istuin ja ajattelin tuntematta oikeastaan yhtään mitään. mutten halua sitä enää..

Mun tekee mieli itkeä. Kyyneleet tunkeutuvat silmiini.

Tarviitteko te muka mua enää?

En tiiä oikeesti enää kuinka kauan jaksan. Minusta tuntuu että tuotakin lausetta olen jauhanut jo monta vuotta. Oikeastaan kaipaan laitokseen. En edes tiedä miksi, olen varmaan vain niin väsynyt. Ja siellä oli vain parempi olla kuin tässä. Mietin myös kuinka minä pärjään kun muutan omilleni. Miten väsynyt olen silloin, kun nyttenkin olen näin väsynyt. Kuinka minä pärjään silloin, kun en pärjää nyttenkään...? Mä haluun kuolla. Kaikki olis paremmin, jos mua ei ois.

Mä oon ihan paskana, vaikkei se päällepäin näy, tähä kaikkee pahaa oloo on tosiaan pelkästää ryypätty.

Haluisin vaa laittaa silmätkii ja olla siin vaa, niin kauan kunnes tää kaikki on ohi.

''Mun sydäntä niin paljon koskee.''

Pitäis hengittää itsekkin, mutten jaksa. Mitä mun pitäis tehä ku jalat ei kanna?

sori

Kellarista löytyi kaulassansa köysi, ehkä se oli ainoo tapa jolla rauhan löysi.

en saa mitään muuta tähän. Olen vain väsynyt, enkä enää jaksa.

Jalkojani koskee.

Eilen illalla turhautumiseni ja kaikki se purkautui. Minä tosiaan sain tarpeekseni tästä kaikesta, vaikken pystynyt itkemään, muutama kyynel valui poskiltani. Nyt minua kuitenkin kaduttaa. Jalkani, pieniä säälittäviä naarmuja, ja käteni, säälittäviä naarmuja. Helvetin idiootti. Kun joku näkee nuo naarmut, hän alkaa epäillä kaikkea mitä sanon, ''minulle kuuluu hyvää''

Eilen oksensin, tänään oksensin.

Minulle jauhettiin tänään tupakan vaarallisuudesta, ja sain melkein erään ihmisen itkemään, kertomalla ettei minua kiinnosta. Minulle kerrottiin kuinka vaarallista on käyttää nuuskaa. Minä tiedän, Ja ensinäkin nuuska maistuu aivan _paskalta_. En edes ymmärrä miksi sitä satunnaisesti joskus käytän.

Viimeyönä heräsin kolmen aikaan painajaiseen. En muista enää siitä mitään muuta, kuin sen että minua yritettiin laittaa pakettiautoon, kuristaa ja minun ranteeni ja käsivarteni olivat pelkkiä viiltoja, myös jalkani vuosivat verta.

Tunteeni ovat aivan sekaisin. Hoen itselleni rakkaudesta. Ja kun sanon jotain, mitä en tosiaan kaikkien halua silloin kuulevan, tiedän ketä rakastan. Mutta mitä jos mä vaan sorrun nyt? Mul on paha olla. Niin paha olla etten haluu enää ees hengittää.

Mikään ei tee tästä helppoa. Kuka edes tarvitsee minua? Haluaisin itseasiassa vastauksen ihmiseltä joka minut tuntee, kertoisi minulle mihin ja miksi minua täällä tarvittaisiin...

poijhjklökjhj

Kävelin ensin urheilukentältä linja-autoasemalle. Jälkoihini koski. Istuin keskustassa hetken ja lähdin kävelemään kotiin. Söin ja nyt istun tässä. En tiedä mitä kirjoittaa. Mua väsyttää, olen viime yönä nukkunut jostaki yhestätoista yhdeksään. Enkä olisi aamulla jaksanut millään raahautua koululle. Mutta kuitenkin löysin itseni istumassa luokassa, kuuntelematta lainkaan matematiikan, mitä lie. En enää edes muista. Kirjoitin muutaman tehtävän vihkooni ja puhelimeni piippasi viestiä. Tyttöystäväni. Hän kertoi olevansa kunnossa. Ja sanoi että on ollut lukiolla kaikenlaista, ja paljon, ettei ole jaksanut/ehtinyt pitää yhteyttä, soittamaan yms. Hyvä, että olet edes kunnossa.

Minäkin olen aivan kunnossa. Olen erinomaisessa kunnossa.

En halua enää nähdä ketään, nyttenkin olen lukkiutunut kotiin jo ennen kuutta. Olen istunut kotona tunnin yksin. Ja en edes halua lähteä ulos, niinkuin ennen olen ollut aina tapaamassa kavereitani tai töissä tai koulussa päivät. Nyt minua ei ole huvittanut mikään muu kuin kotona istuminen rauhassa ja yksin. kuuntelematta kenenkään selityksiä tai kenenkään asioita muutenkaan. En vain jaksa, enkä edes kykene liikkumaan ovesta ulos enää. Yhden ystäväni olisi pitänyt tulla tänne, mutta soitti ettei välttämättä pääsekkään. Minua ei haitannut yksin olemiseni, se ettei hän tulisikaan niin kuin oli tarkoitus. Itseasiassa olin ihan onnellinen sitä, ettei hän pääsisikään.. En jaksa. Kuitenkin suostuisin lähtemään hänen kanssaan johonkin, vaikka en jaksaisi eikä minua kiinnostaisi.

Kavereideni kanssa hymyilen, nauran. Olen niinkuin muutkin, tavallisesti ja normaalisti. Vaikka sieluni huutaa vapauteen. Vaikka sisimpäni yrittää huutaa apua, vaijennan sen äänen. Kukaan ei tiedä etten ole normaali... Etten ole kunnossa. Olen pitänyt kaiken omanatietonani, pidän vieläkin.

Eikä kenenkään tarvitse kuunnella minun huoliani, kaikillahan on omat asiansa.

Sisimpäni huutaa apua, mutta muiden silmissä minä tulen aina olemaan kunnossa. Minulta kysyttiin tänään ''Mikä sulla on? et oo normaali..?'' vastasin vain että: '' olen normaali näin.'' Kysyjä kertoi minulle että '' Puhut yleensä enemmän ja oot paljo pirteempi ja kokoajan menossa jonnekki.'' Naurahdin mielessäni. Ja mietin ettei kysyjä edes tunne minua. hän on nuorempi, poika josta en oikeastaan pidä millään tapaa. En edes juttukaverina. Mielestäni ärsyttävä ihminen. Ja tokaisin vain ''Kun puhun liikaa, olen kännissä.'' Ja keskustelu loppui siihen.

Mun elämäst tietää niin harva. Oon saanu turpaa kokoelämäni.

''Onko kaikki väärin kysyn sulta kerran..''

En juo pitääkseni hauskaa, juon päästäkseni kivusta.

Mä haluun nauraa, mutten enää aidosti pysty siihen.

Mä mietin sitä mitä mulla on ollu. Mitä mulla on nyt. Ja mitä en enää koskaan takaisin saa. Kaikkee ei voi muuttaa. En nää suuntakylttii näyttääs oikeet suuntaa.

Ei tuskaa sydämestäni paranna mikää.

Niin paljon kysyttävää, erotanko mä oikeen ja väärän täällä alla tähtien eksyneiden.

Oonko mä virheellinen?

Huomenna taas raahaudun kouluun. Vaikka en millaan jaksaisi nousta edes sängystä. Tänäänkään minun ei ollut tarkoitus lähteä kotoa mihinkään, mutta taas kuitenkin juoksin ympäri kylää, kaverilta toiselle ja näin monia kavereita, yritin keskustella ihmisten kanssa kun päässäni pyörii vain ajatus Mitä jos petyn taas? Minulta kysytään tietystä ihmisestä puhuttaessa : ''Onks se sun tyttöystäväs?'' Onko vai eikö? Taitaa se vielä ainakin olla. Ja jätän vastaamatta hymähdän vain myöntävästi.

Sitä tyttöä minä raksatan. Hänen vuokseen tekisin aivan mitä vain. Mutta mitä jos hän ei tunne samoin minua kohtaan? Silloin minä hajoan. Rikkoudun täysin ja aivan kokonaan. Silloin en enää kestä sitä. En jaksa kokea sitä kaikkea uudelleen. Jos minä petyn taas tässä ja aivan kohta. Mä en enää sitten kestä sitä... Ajatukseni saattavat olla tyhmiä ja turhia. Mutta pienet asiat herättävät minussa pelon. Mitä jos en olekkaan tärkeä niin kuin sanot? Mitä jos saan taas vain kasan sirpaleita ja joudun itkee....?

Mä haluan satuttaa itseäni, yitän hymyillen kulkea eteenpäin, vaikka oikeesti mä en enää jaksaiskaan. En enää tiedä kenentakia mä teen tämän. Miksi yritän, vaikka sisimpäni huutaa kuolemaa. Käteni täyttyvät arvista, ihoni on arpea. Käsissäni ovat häviön merkit, ja mä itken. Itken verta. Kyyneleet vähenee.

Mun olo on tyhjä. Tuntuu ettei minulla ole tässä ketään joka halais ja pitäis kädestä ku mä meinaan hukkua. Kun mä meinaan tukehtua, kukaan ei ole nostamassa pinnalle. Eikä omat voimani enää riitä. Olen täynnä tyhjää.

Mitä tehä ku jalatkaa ei enää kanna?

Ja oksensin taas. En halua syödä, koska en jaksa oksentaa. Enkä edes halua. En halua enää syödä, ahmia oksentaa ja paastota. En halua tehdä enää mitään toista. En jaksaisi edes avata suutani.

Tänään minulle sanottiin ''Hei hymyile, oot söpö ku hymyilet, etkä oo ees hymyilly kauheest. '' Mä en jaksa hymyillä, väännän kasvoilleni tekohymyn ja kyyneleet haluavat päästä ulos.

En halua enää jatkaa tätä näin. Miksei mikään palaa ennalleen. Miksei kaikki voisi olla niin kuin silloin lapsena,kun en edes tiennyt mitä väsymys on. Silloin kun luulin että ihmisiä väsyttää vain iltaisin. Kun jaksoin herätä aamuisin kukonlaulun aikaan, eikä minulla ollut minkäänlaista halua jäädä sänkyyni makaamaan koko päiväksi ja nukkua. Kun en tiennyt muuta pahaa oloa kuin oksennustauti.

Olen ollut kohta melkein kuukauden kokonaan selvä. Ilman yhtäkään kaljaa, ei edes yhtä suullista. Mutta nyt tuntuu että voisin vetää viinaa niin paljon että henki lähtis. En myöskään ole polttanut mitään muuta kuin tupakkaa. En ole syönyt yhtäkään pilleriä, nekin vedin vessasta alas mitä silloin tungin reppuni pohjalle. Nyt minua ei kiinnosta mikään. Haluan vain pois todellisuudesta, haluan kauas tästä kaikesta. Haluan pois kokonaan tästä maailmasta.

Iltaisin toivon etten enää aamulla herää.

Ja haluan itkeä. Oon turhautunu ja väsyny. Juon kahvia että pysyisin hereillä. En kerro kenellekkään mitä minulle oikeasti kuuluu. Vastaan aina ''ihan hyvää.''

Miks vituis en oo viiltäny auki mun ranteita, niin et pääsisin täst paskast pois?

Mä leikin ettei mua ees oo.

Voin olla niinkuin muutkin on. Tavallinen ja täysin tuntematon. Mut peilistä mä pelkän naamion nään. Ei ne huomaa vaikka tuijottaa, ei ne mitään musta irti saa. Joskus en jaksa suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo.

Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen, mut tuuli kääntyi ja näin taivaan rikkoutuneen. Mut ei ne huomaa, vaikka tuijottaa. Mun ei tarvii voittaa, ei mun tarvii onnistua. Joskus mä vielä lennän kauemmaksi, lähemmäs aurinkoo. Mua ei ees oo.

Mitä mä enää teen? No hope, No happyending. Yksinäinen taivaltaa. Mä oon murtunu kokonaa.Tuntuu ettei mun sydänkää oo enää paikallaa.

Ihan ku oisin pelkkä kuva enää. Ja ketää ei oo vastassa.

Oon väsyny, en pysy enää omin voimin jaloillani, oon koittan olla vahva sillo ku kaikki on kaatumas. Mä oon nyt hajalla. Oon vain pieni tyttö keskel helvetin liekkei. Sydämeen jäi polttomerkki. Sama se on mitä teen, teen silti aina väärin. Oon voimaton, oon heikko enkä jaksa enää, antakaa mulle käsi, ja voimaa, usko elämää. Taistelet hengestäs, yrität saada äänes kuuluvii, mut kukaa ei kuule. En tunne ku kipuu ja mul on vaa kyyneleit kuivuvii. Oliks tää nyt tässä? Veri vana kasvaa, ku terä uppoo aina vaa syvemmälle, mun käsii sattuu.

Miks must tuli tällänen? Ehkä kasvatus teki musta tälläsen.... Oonks mä virheellinen?

en jaksais enää. Mul on paha olla.

en jaksa enää.

Olen yhä väsynyt. Mun tekis mieli vaan maata sängyssä, sulkea silmät ja jäädä siihen. En tiedä enää mitä tehdä. Päässä huutaa ääni. Yritän taistella vastaan, en vain jaksa enää hymyillä.

Ykspäivä tyttöystäväni sanoi ''Sun ei tarvii laihuu enää yhtää gramman grammaa.'' Lause sai minut hämmästymään, mistä hän tiesi minun miettivän juuri sitä? Miten hän sai päähänsä oikeassa kohdassa juuri tuon asian, mitä minä olen miettinyt?

Muutamat kaverini soittelevat minulle, ja kun vihdoin pääsen kotoa ulos istumaan johonkin, saan kuulla juttuja, kuinka ketkäkin ovat minusta puhuneet, ja kuinka minua sanotaan hyvännäköiseksi ja ihanaksi ihmiseksi. Ehkä ihana ihminen ulkoapäin.... Ja toiset kertovat minulle kuinka heidän ystävänsä joita minä en edes oikeastaan tunne, puhuvat minusta kokoajan. Ja ovat kaikenlisäksi aina valmiit lähtemään, sinne missä minä olen. Ei näin. Tuntisittepa minut. Tietäisittepä, mitä ajattelen. Olenko silloin enää ihana ystävä ja muutenkin ihana ihminen? En usko.

Ja sitäpaitsi vaikka minulla ja tyttöystävälläni on parisataa kilsaa välimatkaa, en voi olla rakastamatta häntä. Anteeksi vain.

Minun tekisi mieli itkeä. Ulkokuoreni takaa löytyy liian paljon kyyneleitä, tuskaa ja kipua.

Tummin kyynelin, taas ihooni teen jälkiä ja kerron että tieni täällä joskus jo kadotin. Olen turhautunut elämään. Kaikkeen itsessäni. Mitä jos en enää huomenna heräisikään? Kirjoitin taas kirjeen, siitä miksi minä lähdin.

Mä haluun huutaa, mun pimees mieles, pään sisäl mä huudan. Haluan repiä ihoni rikki.... Rikki aivan kokonaan.

Ajatukset mun pääs heittelee. Tää on mustaa, sust ehkä pelkkää valitusta, mulle elämä. Mun elämä oli mustaa.

Herättäkää mut täst unest. Tää on painajaista. Mä tiedän. Tarviin apua.

Mä en oo turvassa iteltäni, haluun turvaa mun ajatuksilt. Mä en vaan jaksa enää.

Itseasias, mitä sitte vaikka en enää huomen herääkkää? Mitä sitte jos lähen pois? Mietin et kuka oikeesti jäis mua kaipaamaan niin ettei muka pystyis unohtaa? Mitä jos mul ei vaan oo muuta vaihtoehtoo enää?

oon sielultani rikki, olen vain lapsi kohtalon.

enkä jaksa enää edes ajatella sitä mitä mun oli tarkotus alunperin kirjoittaa. En vain jaksa. En mä saa aikaseksikaan mitään. sori.

En ois uskonu et mielenterveyest ois tullu mulle näin paha vastus.

kukaa ei oo vastas, ku mun laiva saapuu satamaa.

I wanna be to free.....

Mul on paha olla, haluisin itkee. Haluun vaa pois. Mä haluun viiltää vaa yhä uudestaa, syvemmälle ku ennen. Haluun pois.

Jokasen tarina loppuu joskus, mut se et miten, se riippuu ihan vaa siit mihi tielle käännytää, toinen pääsee suoraa jaloillee, ja toinen menettää kaiken. ''Jokainen ihminen vihaa tyhjyyttä''

Mite mä sanoisin, ku en tiiä itekkää? Joskus mä toivon etten olis koskaan ollu osasto hoidos.. Silloin mä oisin jo menny pois. Mä oon jotenki ösplodkfjjdkelw äh entiiä. vittu haluun pois, haluun kuolla. KUOLLA. MENNÄ POIS JUMALAUTA KOKONAA!

'' Sä luulet tietäväs, mitä mä tunnen. Oot ihan vitun väärässä, mäki luulin et löysin tieni, mut mäki olin väärässä.'' Tahtoisi vain olla paremmassa paikas, kadottanu tiensä, ei löydä enää elämää, yksin itkee täällä. Liikaa valheit, se saa mut inhoo. Enkelimme siivet irtoo, ei ne enää virkoo. elämä pettää.

En enää tiiä mitä sanoo.... Ottaispa joku kii mun kädest, näyttäis oikeen suunnan... Pitäis kii, ettei mun tarvii enää itkee.......

I wanna cry.

Mä oon jotenki väsynyt. Silmät täynnä kyyneleitä mä yritän polviani myöten vajonneena uudestaan tähän paskaan. Kun astun ovesta sisääl huoneeseen jossa ei ole kuin lisäkseni yksi ihminen, samasta koulusta kuin minä. Hän sanoo minulle silmäsi ovat punertavat, Miks?

En vastaa mitään. Mä itkin. Siksi silmäni punertavat.

Mulla oli tiistaina sossu tapaaminen, sinne tuli kaksi sosiaalityöntekiääni, molemmat vanhempani, koulumme terveydenhoitaja + psykologini. Äiti itki. Keskustelimme päihteideni käytöstä. Elämästäni ja siitä miten yleisestiottaen menee. Sitä, miten minulla menee kysyttiin minulta oneen kertaan, aina sama vastaus ihan hyvin. Mitenkä muutenkaan?

Tänään tajusin esittäväni oikeasti että minulla menee hyvin.

Istuimme kolmen kaverini kanssa abcllä juomassa kahvia, jälleen. Yritin hymyillä, vaikka kyyneleet tulvivat silmiini. Silmiäni kirveli ja tiesin että jos suljen ne, kyyneleet valuisivat. Joten lähdin vessaan. Ja rupesin itkemään.

Mua ahdistaa se suklaa mitä tänään kavereiden kanssa ahdoin sisääni. Minua alkoi oksettaa. Ja tajusin jälleen miettiväni kaloreita, niitä suuria määriä, tuijotan paketeista kaloreita. mua oksettaa olla itseni. Läski lehmä, helvetin sika. Päässäni huutaa taas. Se on tullut takaisin. parantamaan elämääni, saamaan minut onnelliseksi. Hei minä olen sinussa taas, annathan tällä kertaa varmasti kaikkesi?

Terveempi osa vetää mua pois, ja toinen puoli minusta haluaa antaa kaikkensa hänelle. Ja kokea kaiken uudestaan. Mutten oikeasti jaksa sitä enää.

Niin monta kertaa olen taistellut vastaan, niin kauan olen pyörinyt sitä ympyrää jossa oksennan yhä uudestaa. En halua sitä, mielummin kuolen nyt tähän, kun koen sitä kaikkea paskaa vielä.

Hukun mielummin tähän paskaan kuin joudun siihen kierteeseen taas.

----------------

enkä jaksa kirjoittaa enempää, mä lähden nukkumaan.

kello tulee kaksi.

Miten ihminen jota olen pitänyt ystävänä, ilmoittaa tänään hänellä olevan hyvät syyt siihen että hän vittuilee minulle. Keksien jokaisesta päivästä ja asiasta jotakin huomautettavaa, minuun kohdistettuna. Ja kun itse sanon hänelle kerran sen mitä ajattelen siitä kuinka hän vittuilee täysin tuntemattomille ihmisillekkin. Hän kääntää selkänsä, ja on niin loukkaantunut ettei voi todeksi uskoa. Ja seuraavaksi kuulen kuinka minä olen satuttanut niin paljon pahaa kokenutta ihmistä, kuinka minä ilmän syytä auon päätäni hänelle ja kaikille muillekkin. Hän alkaa samantien puhumaan minusta paskaa..

Tähän asti olen pyytänyt anteeksi häneltä. Ja en ole IKINÄ kuullut hänen pyytävän anteeksi keneltäkään. Nyt minäkään en pyydä anteeksi. Jos hän on kerran niin täydellinen, niin olkoon sitten. En jaksa katsella ihmistä joka on niin täynnä itseään, omahyväinen, eikä löydä itsesään mitään huonoa puolta, missään tilanteessa. Eläköön omaa elämäänsä. Ei minua edes kiinnosta kuinka paljon hän minusta paskaa puhuu, kuinka paljon levittää perättömiä juoruja. Minua ei enää oikeasti kiinnosta. Minä en tarvitse häntä elämääni, en ainakaan enään.

Hänen äitinsäkkään ei löydä tyttärestään mitään vikoja. Olkaa jumalauta niin saatanan täydellisiä siellä. VITTU.

Kellokin on jo kaksi yöllä. En saa unta. Minun oloni on sekava. en tiedä miten sanoisin, paremmin...

Odotan ensiviikon lauantaita, enää kuusi päivää siihen.

----

Haluaisin kirjoittaa, muttei minulla ole sanoja joita kirjoittaa.

taidan lähteä nukkumaan öitä

Bring me to life.

I'm coming home...I've been gone for far too long. Do you remember me at all? Have I fucked things up again? I'm dreaming too much.

I need the strength to carry on, On and on. No more I care to live. When I just born to die. I can hear my heart beat, is this the last time? I lack the will carry on. No more sorrows, no tomorrows...

I'm just born to die.

Now the stomr is over. Now the end is here. There's no more pills to swallow. The bitter taste I feel, don't lead me to tomorrow... Cries for anger.. Fighting for anything.....

Where are those happy days, they seem so hard to find. How can i carry on?

--

So if you love me, let me go..

My smile was taken long ago. I couldn't face a life. I never needed any help.

If you still care, don't ever let me know...

The end of road and my end. I'm not gonna make it. If the pain goes on, i'm not gonna make it. I wait and bleed.

If my time yet to come, so I'll be forever yours.

You may ask why I laugh when I have a knife against my neck.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Something just isn't right, i can feel it inside. I'm living a lie. My thoughts are choking on you my dear.

I'm so tired of being here. This pain is just too real. Theres is just too much that time can not erase. Call my name and save me from dark. Make me real. Darling, bring me to life.

There's nothing inside.

Frozen inside without your touch,
Without your love, darling.
Only you are the life among the dead.

Going under...

I don't know what's real and what's not. Always confusing the thought in my head, so i can't trust myself anymore. I'm sorry. Scream at me, please.

I fall. Can I really lose control?

I want to let it go. What's wrong whit me? Lost in lies. I'm the lie. I'm not broken, don't try to fix me. If I can't feel, I'm not real.

..............................................................