lkj

Osaan kertoa mielipiteeni ietyissä asioissa. Varsinkin eläimiin liittyvissä asioissa. Luin aamupäivällä, kuinka nainen oli hakannut naisystävänsä koiraa kirveen ''harmaalla päällä'' ja tunkenuut elävän koiran auton takapaksiin, ja lopuksi poliisin oli lopetettava koira. Ja kaikki tämä jonkin MUSTASUKKAISUUDEN TAKIA....Parisuhde riidan takia, koiran oli kuoltava... JA nainen, joka oli hakannut koiraa oli saanut VAIN n. 4kk ehdonalaista. Sitten hetki taakse päin, telkkarissa kerrottiin kuinka teurastamo on myynyt naudan suolia yms paskaa, turkistarhauksiin. Suolet ym olisi pitänyt lähettää johonkin missä se poltetaan, siitä tehdään lämpöä, diiseliä tai jotain muuta. Mutta epäilyjen mukaan kun siitä olisi tullut pieniä kuluja. On tehty lainvastaisesti. Koska suolia yms, ei olisi saanut missään nimessä syöttää eläimelle. Tautien, esim Hullunlehmän taudin takia. Mutta turkistarhaukset ovat ehkäpä maksaneet teurastamolle ns. ''ruoasta'' Joten ei ole tarvinnut maksaa, lainmukaisesta ''tuotteen poistosta'' vaan on tehty lainvastaisesti ja saatu luultavasti hieman rahaa...

Ja uuden vuoden jälkeen puhuin siitä kun joku mies oli roikottanut koiraa hihnassa, parvekkeen kaiteen yli, vain sen takia että koira ei ollut totellut, kun mies oli koiralle huutanut.

Äitini on aina sanonut että kunhan minä löydän ihmisen jonka kanssa keskustella aiheesta, minulla riittää mielipiteita vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ja varsinkin silloin kun luen esimerkiksi jostakin jonkun jutun, mitä ihminen on tehnyt eläimelle saamatta minkäänlaista rangaistusta siitä. Minä osaan kyllä kertoa mitä mieltä olen siitä, ja mitä ihmiselle täytyisi tehdä yms...

Tämän päivän olenkin viettänyt miettien mielipiteitäni. Sairastaessa kotona. heh. Kurkkuni on kipeä ja nenä tukkeessa, itseasiassa kurkkuni ja nenäni oikeastaan koko pääni, on ihan täynnä räkää.

Olen myös lueskellut viimetalven kirjoituksia ja tallennettuja keskusteluja. Hymyillen ja nauraen ja itkien. Varsinkin joulun aikaisia keskusteluja luin.

Olen myös miettinyt raha tilannettani ensikesään mennessä, katselin jotain puhelinmyynti paikkoja. Laskeskelin hieman lisiä joita voin hakea yms. koska olen päättänyt lähteä tästä kaupungista. Haluan kylläkin jättää suuren osan asioista täällä taakseni. Ehken halua edes nähdä tiettyjä ihmisiä enää koskaan, tai en ainakaan ihan heti. Kyllä minua jännittää jo nyt, minä en jää tänne, missä on suurin osa ihmisistä joita tunnen, kaikki on täällä tuttua. Ihmiset, paikat yms. Aivan kaikki. Vaikka vielä on joulu, uusivuosi yms. Minua jännittää nyt jo....

En ymmärrä miksi tietyt ihmiset, luulevat tietävänsä mitä tunnen. Ihan kuin he tuntisivat minut paremmin kuin kukaan... Sanovat asioita niin suoraan kuin mahdollista, luulevansa olevan oikeassa. Esim eräs ihminen kysyy minulta ''Kun muutat, eikö me enää nähdä?''

eikö me enää nähdä?

Ehkä me nähdään mutta kun olen täältä lähtenyt. Emme tule vähään aikaan näkemään. ei, emme varmasti.

Haluan pois sen minkä kanssa olen yritänyt taistella täällä. Se jonka puolesta olen joskus puhunut ja sen mitä vastaan olen huutanut..

toteampa taas saman asian, lauseen jonka joka kerta totean: Onneksi muut tietävät paremmin, kuin minä, mitä ajattelen ja mitä tunnen..

28.9.'11

Ei mulla muuta ollut.

Minne minun nuoruuteni jäi?

Mitä jos.. Taas pyörittelen päässäni lauseen alkua. Mitäjos, mitäjos JA MITÄ JOS!? Olen edelleen epävarma. Minut sinä sait kerran hajoitettua aivan kokonaan, sait minut kyyneleitä vuodattamaan ja henkisenkivun lisäksi hankkimaan itselleni jälkiä käsiini ja jalkoihini. Hajoitit minut, kuin lasiin olisi vasaralla lyöty. Niin pieniksi paloiksi etten enää saanut itseäni kasattua.

Tänään pidättelin itkua, minua suututti ja olisi tehnyt mieli hirttää joku. En osannut olla rauhallinen. Ja kun eräs ystäväni halasi minua ja sanoi ''älä itke'' minun oli vaikea pitää itseäni enää kasassa, mutta onnistuin siinä kuitenkin.

En voi tarjota lohtua, sillä olen vain ihminen, en voi tarjota lämpöä, sillä itsekkin palelen ja maata astelen.

Ja olen pahoillani siitä.

Voiko minun arvoani mitata rahassa? Voiko joku sanoa minkä arvoinen olen, rahassa? Kuinka monella eurolla minut myisi...? Anteeksi jos olen huono ja mielestänne halpa...

Äiti: Elämälläni ei ole mitään muuta tarkoitusta, kuin se että sinä ja veljesi pärjäätte.

He ovat luultavasti eroamassa nyt. Tälläkin hetkellä kuuntelen äidin kännistä puhetta, kun hän puhuu puhelimessa isälleni... Ennen tätä äitini selitti minulle kännissä, esitti kysymyksiä, joihin kerron suoran vastauksen. TIEDÄTKÖ ETTÄ MINUA EI OIKEASTI KIINNOSTA, KUUNNELLA SINUA KÄNNISSÄ?!?!

Laitan musiikkia vain kovemmalle, etten kuulisi huutoa. En jaksa kuunnella enää riitelyä ja tuota huutoa, itkua ja paskamaista naurua toisilleen. Olen katsonut tätä koko lapsuuteni ja aivan koko elämäni. Siitä asti kun elämästäni muistan jotain. Olen kuunnellut riitoja. Katsonut toisen lähtevän ovet paukkuen ja tulevan ehkä viikon päästä takaisin. Olen nähnyt lapsena, kuinka isäni lähtee. Ja palaa vain hetkeksi. Nykyään hän tarjoaa vain rahaa, lupautuu ostamaan ja maksamaan silloin kun itselläni ei ole varaa. Hän ajattelee korvaavansa rahalla kaiken sen, kun hän ei ole ollut kanssamme, kun olin lapsi.

Vanhempieni riitojen takia, nuoruuteni on jäänyt väliin. En syytä ketään tietenkään siitä. Mutten voi todeta muuta, kuin että se on totta. Katsomalla ystäviäni jotka ovat ikäisiäni tai hieman nuorempia. Katsomalla ihmisiä, jotka ovat juuri siinä iässä kun minä olin, kun minun täytyi alkaa huolehtimaan itsestäni.Kun minun oli alettava elämään enemmän omillaan, siinä iässä, kun minun ja vanhempieni suhteet hajosivat, silloin kun perheeni hajosis kokonaan. Näen heidänkin juovan alkoholipitoisia juomia. Siideria ehkä kaljaakin. Mutta mitä itse olen tehnyt. Sen ajan kun minun olisi pitänyt elää, ns: elämäni parasta aikaa. Minä olen istunut pihalla, tajuamatta mistään oikeastaan yhtään mitään. Polttaen pilveä ja juoden viinaa. Oksentaen kun kroppani ei enää kestänyt.

Itkenyt ja viiltäen käsiini haavoja. Tehnyt itselleni ikuisia arpia. Eiväthän muut tee niin ?

Pidin huolen omista asioistani, siitä että milloin syön ja mitä syön. Silloin kun muille laitettiin melkein ruoka lautaselle asti. Kun toisille soitettiin että pitää mennä kotiin, koska huomenna on koulua. '' .... Miksei minulle soitettu. Minulle kerrottiin mitä jääkaapissa on, ja mitä siitä voi tehdä. Harvoin ruoka on ollut valmista.... Iltaisin kun muille mentiin sanomaan hyvää yötä, minä jäin huoneeseeni yksin itkemään ja kuuntelemaan huutoa. Ja sitä, kun ovesta lähtee joku, eikä palaakkaan viiden minuutin jälkeen.

Olen katsonut jouluina, kuinka humaltuneina äiti ja isä yrittävät viettää joulua minun ja veljeni kanssa. Uudet vuodet meillä on ollut paljon porukkaa ja kaikkien ollessa kännissä. Ei kukaan edes huomaa enää mitään. Ja olen taas viiltänyt ihooni haavan.

Minne jäi nuoruuteni? Aika jolloin minun olisi pitännyt nauttia elämästäni? Minne se katosi? Miksen minä saanut elää sitä, niin kuin muut.......?

Don't wake me anymore...

En tahtoisi herätä enää. Toivon ettei sydämeni löisi enää huomenna. Anteeksi.

Tuntuu oikeasti ettei kukaan pidä minusta huolta. En jaksa enää kävellä tätä tietä. Miks se oon mä, jonka pitäis muka jaksaa?

Miksen muka sais luovuttaa?

''Oon palasina, tarviin jonkun joka välittää..''

Puhuin tänään ystäväni kanssa, ja hän olikin ensimmäinen ihminen jolle sanoin suoraan että ''Esitän vahvaa, mutta oikeasti olen heikko.'' Puhuimme epävarmuudestani tämän kaiken suhteen. ''Hän on ainoa ihminen joka on saanut rikottua minut, kerran niin pieniksi sirpaleiksi, ettei mitään rajaa. Ja hänen edessään olen heikompi kuin muiden, koska.......mie rakastan sitä ihmist.''

En jaksa enää.

anteeks.........................................

19.9.2011

Turhautuneisuus saa minut tekemään asioita, joita en välttämättä järjellä ajateltuna haluaisikaan itselleni tehdä. Revin ihoni rikki.

-------------

Viimeyönä tajusin, että yksi ihminen saa minut hymyilemään, vaikka maailma olisi kääntynyt väärinpäin. Muiden mielestä varmaan aivan normaalitkin sanat saavat minut hymyilemään, vain kun hän sanoo ne. Pelkästään kyseisen ihmisen ääni saa minut hymyilemään. Ja hänen naurunsa on maailman kaunein ääni, mitä olen koskaan kuullut. Kuin enkelten laulua.

Puhuin eilen hänen kanssaan puhelimessa, yli puolitoista tuntia. Ja poskeni tulivat kipeäksi hymyilystä. Pienet sanat saivat minut piristymään. Olen iloinen, koska hän kuuluu elämääni.

Ei puhelu tuntunut edes pitkältä. Välissä olleet hiljaiset hetket eivät tehneet mnua vaivaantuneeksi, niinkuin yleensä hiljaisina hetkinä tunnen vaivautuneisuutta itsessäni.

Kiitos että olet olemassa♥!

-----

''Kaikki on hyvin, olen kotona kun tulet. -äiti''

Istuin matematiikan tunnilla kun viesti tuli. Kun pääsin pihallemme varttiavaille neljä.

Ei autoa. Et siis olekkaan kotona. En osannut pettyä tästä. En oikeastaan tiedä, olisiko minun pitänytkään...

Istuin keittiössä ja puhelimeni piippasi. ''En taidakkaan tulla tänään.. Pidä huoli itsestäsi. -äiti''

Pidä huoli itsestäsi.

Miksei pikkuveljeni ole saanut viestiä äidiltä. Minä en ole oikeastaan koskaan soittanut ja kysynyt ''missä olet'' vaan veljeni. En ole ollut moneen vuoteen riippuvainen perheestäni. En kummastakaan vanhemmistani. Miksi minä sain viestin. Miksei äiti soittanut? Miksi hän laittoi viestin?

Päässäni pyörii viimeisimmän viestin jälkeen kysymyksiä. Paljon kysymyksiä. Missä itseasiassa olet? Mikset ole täällä? Onko sinun paha olla?

Ja kyllä minä pärjään. Keksin aina keinot, joilla elämässäni pärjään. Olen piänyt huolen itsestäni viidennenluokan jälkeen. En ole halannut vanhempiani kuudennenluokan jälkeen varmaan kertaakaan oma-alotteisesti. Olen pärjännyt tähänkin asti, miksi sanot minulle nyt ''Pidä huoli itsestäsi''

Olen pärjännyt vaikken välttämättä aina parhaalla tavalla, mutta kuitenkin olen elossa vielä. Olen pärjännyt vaikken ole ollut kotona vuorokausiin, eikä kukaan ole soittanut tai kysynyt missä olen. Ja minuun ei loppuajasta saanut edes yhteyttä. Olin kunnossa. Pärjäsin yksin. Aivan omillani. Miksen pärjäisi nyt?

Vaikka tavallaan välitän äidistäni, en koskaan näytä sitä hänelle. En kerro hänelle, hänen olevan tärkeä minulle.....

Minä pärjään, pärjäätkö sinä?

Ja enemmänkin olen huolissani veljestäni... Nimittäin katsoessani esimerkiksi jääkaappiin, ei siellä ole mitään. Kyllähän hänen pitää syödä. Itse pärjään pienelläkin määrällä ruokaa, jonka koulussa saan, jos sen haluan syödä. Mutta ei minulla ole oikeasti rahaa ostaa tänne ruokaa. Koska minulla ei ole ollut töitä kesäloman viimeisen viikon jälkeen..

äh. minua alkoi ahdistaa. Hakisipa joku minut pois täältä. Pois tästä talosta, tämän rikotun perheen keskeltä.

Toisaalta nyt kun aloin miettimään, olen pitänyt hulta itsestäni ja tarvittaessa muista. Tuntuu kuin nuoruuteni ja lapsuuteni olisivat jääneet väliin. Olisin hypännyt niiden yli. Vaikka olenha minä mielestäni vielä nuori, en ole vielä aikuinen. Ja toivon tällä hetkellä, että joku hakisi minut pois tämän kaiken keskeltä. Pitäisi minusta hetken aikaa huolta. Etten aina olisi se joka huolehtii muista. En oikeastaan edes jaksa enää huolehtia veljestäni. Ja täällä kaikesta. Haluan pois tämän keskeltä. Varmaan ekaa kertaa elämässäni, minä stressaan. Olen väsynyt, huolehtimaan itsestäni. En jaksa itse enää edes syödä. En syö, Koska en jaksa valmistaa ruokaa. Teen sitä kyllä muille. En itselleni. En vain jaksa.

--

Äsken äidinäiti soitti, hänen toipumisensa on jo hyvässä vaiheessa jalan amputoinnin jälkeen ja muutan leikkauksen jalan takia. Hän on ihan hyvässä kunnossa... Mutta hän kysyi onko äitini kipeä vai miksi ei vastaa puhelimeen. Mietin pitkään mitä sanoa. Olin hiljaa ja sanoin ''Ei se kai kipeä ole'' Mummini kysyi onko hän kotona. Taas kesti hetken kunnes sain suustani ''En tiedä missä hän on.'' Kyyneleet yrittivät tunkea silmiini. Kerroin viesteistä jotka olin äidiltä tänään saanut. Mummini äänestä kuuli huolen. Ja hän sai lopuksi sanottua vain '' ehkä hänellä on sitten omat syynsä lähteä tuolla tavalla...'' Niin ehkä hänellä sitten on. Kyyneleet vieräghtivät poskilleni, ja lopetimme puhelun.

Äitini ei siis vastaa kenellekkään. Kukaan ei tiedä missä hän on.

--

Haluaisin repiä ihoani auki enemmän. Viiltää muutaman jäljen käsiini, eilisten jälkien lisäksi. Mutta en tee sitä! En. Ja en varmasti tee sitä.

Olen vain väsynyt. Ei muuta. Ei minulla ole mitään hätää, ei koskaan ole ollutkaan.

Ainiin. Kesän jälkeen kun lopetin aineiden käyttämisen yms.. Tänään olin vaikeassa tilanteessa. Minulle tarjottiin pillereitä, jotka saavat kuulemma olon tuntumaan paremmalta. Otanko vai enkö?

Ja mitä kuitenkin tein. Otin vastaan ne. En halua ottaa niitä. En halua enää yhtään mitään ylimääräistä paskaa sisälleni. En yhtään. kuitenkin tungin ne pillerit reppuni pohjalle. Miksi? En edes tiedä.

öalsjrdhfgrjekwlq

Pää hajoaa. joten lähden lenkille.

Mutta minun on pakko saada puhua vielä jollekkin. En vain uskalla kysyä keneltäkään, saanko hänelle kertoa.

Mutten välttämättä voi muuta.......

Mutta lähden nyt ulos. heihei.

---

Tänään aamulla, kyyneleeni purkautuivat. Vihasin itseäni ja kaikkia. Oloni oli turhautuneempi kuin koskaan. Lähdin melkein herättyäni, heti ulos. Vetäen ovet kiinni takanani ja laittaen musiikkia vain kovemmalle. Kyyneleet sumensivat silmäni, kunnes minun oli pakko itkeä. Halusin pois sen kaiken keskeltä. Halusin sulkea korvani kaikelta. Aivan kaikelta.

Turhautuneisuus, seurasi minua.

Kunne eräs ystäväni soitti. ''Tuu munkaa kauppaa, en jaksa mennä yksin.''

Miksi edes suostuin. Vitutuksen määrä nousi, nousemistaan. Nieleskelin kyyneleitä kolmisen tuntia. Ja toinen ystäväni soitti. ''Ootko tulos sit tänää meille?'' En.

Sanoin vain soittavani myöhemmin, jos olen tulossa. Mutten soita. en jaksa, minua ei oikeasti kiinnosta.

Haluun sulkee korvani kaikelta, mitä täällä tapahtuu.

Halusin kotiin. Halusin syödä. mutta oksensin.

Mä kaipaan ihmisen läheisyyttä, kaipaan ihmistä, joka ottaa mua kädestä ja pitää jaloillani. Nostaa mut pystyyn. Mä en pärjää tääl.

Kaipaan ihmisä, jolle pystyisin oikeasti puhua, kaikesta. Jonka läsnäollessa pystyisin itkemään.

vie mut pois täältä, kiitos.

Se kaikki mitä päässäni pyörittelen, se väsyttää mut kokonaan. Mä en jaksa enää kävellä, en jaksa hengitääkkään. Mä en enää jaksa.

En jaksaisi lähteä mihinkään. Enkä jaksaisi kuulla ketään nyt.

Muistelen sitä mitä koin uuden vuoden jälkeen, sen tunteet jota en koskaan ennen ollut tuntenut. yritämme uudestaan. Rakastan tyttöä yli kaiken, hänen vuokseen kuolisin ja tekisin mitä vaan ikinä tarviskaan. Mut mitä jos ... Niimpä, taas tämä mitä jos.. En osaa sanoa lausetta loppuun.

Hammasta purren mä yritän taistella eteenpäin. Vaikka haluaisin huutaa, olen hiljaa. En sano mitään tunteistani. En kerro kenellekkään, etten ole ehjä. En, en sisältä.

iho muistaa jokaisen kosketuksen, mieli jokaisen sanan merkityksen, sydän viimein ymmärtää kaipauksen.. Jokainen niistä kaipaa lisää.

kirjoitan taas,sori.

Suussani maistuu oudolle, kurkkuani koskee, ja minua väsyttää. Joka paikka on kipeänä. Kaksi kertaa eilen tipuin hevosen selästä. Tunsin itseni huonoksi, kun emme onnistuneet hyppäämään kahta estettä puhtaasti, ilman jonkinlaisia kiemuroita esteiden välissä.

Tajusin juuri, etten ole viiltänyt melkein koko kesässä. Ja haluan viilää nyt, haluan sitä todella paljon. Mutten viillä. minä olen kunnossa, en viiltele enää. Niin minä hoen jokaiselle kysyjälle. Vanhemmille, terapeuteille, lääkäreille, terveydenhoitajalle, kaikille joiden kanssa joudun puhumaan asioistani. ja valehtelen. En ole viiltänyt, koska olen tehnyt jotain muuta. En yhtään sen järkevämpääkään kuin viiltäminen. Ehkä jopa paljon typerämpää. Ei minua ole kiinnostanut se, mitä itselleni teen.

Äidinäidin toinen jalka amputoitiin. Tiesin siitä jo heti keväällä. Lääkäreiden virheen takia, jalka jouduttiin amputoimaan. Silloin kun kuulin kaikesta mitä voisi tapahtua. En edes itkenyt. Vuodatin ehkä yhden tai kaksi kyyneltä, mutten itkenyt. Sen jälkeen kun erosin tyttöystävästäni talvella, olen vetänyt kaikenlaista paskaa. Alussa kyllä viiltelin. Viiltelin tosiaan paljon. Kunnes aloin käyttämään enemmän aineita. Pillereitä ja lääkkeitä. Poltin muutakin, kuin tupakkaa. Olen tehnyt sitä koko kesän. Elänyt toisessa maailmassa, yrittäen unohtaa kivun. Nyt olen ollut muutaman päivän vittuuntunut siihen että päätin lopettaa käyttämisen. En jaksaisi oikeastaan nähdä ketään tiettyinä hetkinä. Mieleni tekee viiltää..

Miksi haluat luovuttaa? Ei elämä ole tuntunut miltään.

Pimeessä huoneessa, mietin ja mietin. Mä olin yksin. Olin nuori. Sisältä pehmee ja päälläi oli kova kuori. Nopeesti elämäni muuttu, huonompaa suuntaa, lapsuuteni mä kadotin.

anteeks..

en jaksa enää kirjoittaa.

Taidan lähteä nukkumaan. öitä.

isot huolet, pienel lapsel. Yksin isos maailmas, toivoen apuu..

Joskus mä mietin mikä estää vaan luovuttamasta. Mietin taas mitä mä täällä teen.

En vieläkään tiedä miten voisin muuttaa mun tunteet selviks lauseiks, miten pystyisin rakentaa mistää enää edes sanoja. Mä haluisin itkee, mutten pysty, en osaa. On öitä, jolloin en saa millään unta. Ajatukset kiertää kehää, ja pelko kuristaa mua.

Mun tunteet on sekasin, toisaalta mun tekis mieli huutaa, kuinka paljon mä rakastan ja toisaalta taas haluisin kertoo kuinka paljo pelkään.

äh. anteeks en tajuu enää mistää mitää. anteeks oikeest kaikki taas. sori.

Kuvat kertoo enemmän,kuin sanat.

En tiedä mitä sanoa, mun olo on niin sekava. Oon väsynyt. anteeks taas kerran.

en tiedä.

Myönnän, mä pelkään. Silmätkii nyt ku mä kelaan meit kahta, tyttö, sust mä tykkään, ehkä vähä liikaaki. En tiedä mitä kirjoittaa. Mun olo ja tunteet on sekavia. Anteeks.

i can't be perfect

Ystäväni vanhemmat sanovat ystävälleni, että minun perheelläni on huonot kasvatuskriteerit yms. Viimeksi he kyselivät onko normaalia tykätä sinun mielestäsi tytöistäkin? Anteeksi että olen tälläinen. Jos vain tietäisitte minkälaisessa perheessä olen kasvanut, kuinka minun oli viidennen luokan jälkeen heti pidettävä huoli itsestäni. Minulle ei koskaan sanottu että olisin tärkeä, minulle ei kerrottu, että minulla on tarkoitus tässä elämässä. Jos minulla olisi ollut erilainen lapsuus, en ehkä olisi näin paskamainen.

Jos en olisi elänyt koko lapsuuttani, riitojen keskellä. Jos en olisi katsonut koko lapsuuttani, sitä kuinka toinen vanhemmistani katoaa, kertomatta minne lähtee tai milloin tulee takaisin. Jos en olisi nähnyt lapsuuteni aikana niin paljon pahaa. Jos en olisi syntynyt alkoholisti perheeseen, olisin ehkä toisenlainen.

Anteeksi.

Olen yrittänyt pärjätä, ja nyt mä kysyn itseltäni mitä muut näkevät, katsoessaan minuun? Näkevätkö he vain luuserin, jolla ei ole käytöstapoja? Ihmisen joka käyttäytyy huonosti, eikä usko ketään. Ihmisen jolla ei ole sydäntä? vai voiko joku nähdä minussa voittajan?

Mitä te näette minussa?

En puhu ongelmistani, en puhu siitä mitä tunnen sisälläni. En sano kenellekkään sitä ettei minulla ole tunteita toisia ihmisiä kohtaan, ainakaan tällä hetkellä. Ulkokuori kertoo ihmisille, minusta sen, minkä elämä on minusta kasvattanut. Ulkokuori, estää ihmisiä näkemästä sisälleni.

mä en kumarra täällä ketään, niin mä oon pärjännyt tähänki päivään asti. oikeesti mä olenki vain apua tarvitseva lapsi.

Mun unelmat ja haaveet on kaatuneet jo kauan sitte, silloin kun en edes tiennyt miltä tuntuu kun elämä ahdistaa.

elämä antaa, elämä ottaa, se kantaa ja voi pudottaa.

Oon oman elämäni herra ollut tähä asti, eikä mua voi määrätä niin vain.

Tänään ystäväni kysyi koulussa ''missä sun maha on?'' ''tässähän se.'' Laihtuminen ja varsinkin minun kehoni on ahdistava puheenaihe minulle. Minulla oli nälkä. Mahaani koski, vihloi, pelkästään nälän takia. Ruokailuun jonottaessani, mietin miksi tunnen nälkää. Ahdisti ihmisten katseet, olisin halunnut vain kadota, upota lattian läpi. Kaksi viimeistä tuntia, mahaani koski taas. Olin heittänyt melkein puolet ottamastani annoksesta pois. puolikkaan leivän ja kaiken perunamuussistani. Olin syönyt salaatin ja porkkanat, muutaman makkaran palan, kastikkeesta. Ystäväni kysyi ''saanko sanoo iha suoraa?'' Tiesin heti mistä oli kyse, mistä hän halusi mainita. Olisin halunnut vaihtaa puheen aiheen, mutta annoin hänen kuitenkin kertoa asiansa. ''Kuinka perseen paljo oot oikee laihtunu?'' Vastasin vain etten ole huomannut itse laihtumistani. Housuni löystyvät, ja tippuvat melkein päältäni. Kyllä minä oikeasti huomaan kuinka paljon olen laihtunut. Jätän vain kertomatta, että painoni on tippunut melkein kahdeksan kiloa. melkein.

ei riitä. ei vielä.

''en uskonu, et mielenterveydest tulis mulle voittamaton vastus.''

Ajatus kuolemasta pitää mut hengis.

Lääkärit sanovat jokainen erikseen, että olen itse itseni pahin vihollinen.

----

Oon nähny tän sairaan maailman, kauneuden. Oon vankina täs maailmas, kahlittu verta vuotava sydän. Mun mieli kahlittuna vain sairaisiin kuviin.

''ilman tukee on vaa niin vaikeeta nousta aamulla''

Mun olo on, kuin olisin vain nolla. Tiedän olevani tunteeton. Tiedän ettei millään ole minulle mitäään väliä. Tukahdutan kaikki tunteeni, mul ei oo mitää mitä saavuttaa, tarviin jotaa, minkä puolest nousta aamulla, mullei oo mitää mitä menettää, sillä tää on paha maa.

Jokapäivä yhä syvemmälle mun pään sisään mä jään. Yhä uudestaan mä mietin että mun on parempi rakentaa pilvilinnoja, joita kukaan ei voi hajottaa.

Mä oon koskettanu pohjaa.

..

liian sairas, ollakseen terve.

Mulla on huono olo, en jaksaisi lähteä mihinkään. Kävellessäni jalkani tunutvat pettävän alta. Mutten siltikään jaksaisi maata kotona.

i can be your hero, baby.

Mä oon kadottanu elämäni, juoksen perässä muiden. Tietämättä mihin itse haluan. Kukaan muu ei tiedä sitä mitä, minä tiedän, en tiedä sitä mitä muut tietävät. minä olen hukassa. eksynyt tänne.

unhappy.

en tiedä

Kaksivuorokautta pois kotoa ja olen väsynyt. Eilen menin keskustaan, kavereidenkanssa, muotitapahtuma. Ei tapahtuma sinänsä minua kiinnostanut, ihmiset ja väen paljous sinänsä enemmän, se että näkee tuttuja yms. Jossain vaiheessa iltaa päätimmekin sitten ystäväni kanssa ottaa muutamat. Ilta sujui ihan hyvin, muutamaa välikohtausta lukuunottamatta, tai sitä että yksi kaverini oksenteli verta, kärsien alkoholin myrkytyksestä jo ennen yhtätoista. Ystäväni lähti kotiin yhdeltätoista, jäin vielä keskustaan. Suunnittelin meneväni seuraavallla bussilla 00.10 kotiin ja nukkumaan. Kunnes minut saatiin houkuteltua erään ystäväni poikaystävän luokse, meitä oli neljä ja lähdimme jonkun, en muista kenen kyydillä,kuitenkin. Oksensin autossa ja kun olimme päässeet perille, oksensin kun olimme tupakalla.

Aamulla heräsin ensimmäisenä. Mietin vain mitä minä itseasiassa teen siellä, missä olin. Huomasin nukkuvani lattialla. Myöhemmin kun muut olivat heränneet, lähdimme syömään. En syönyt, join puoli lasia vettä ja yhden suolapähkinän. Minulla ei ollut krapula, muttei tehnyt mieli syödä. Edellis yönä olin oksentanut kaiken ulos, tunkien sormia kurkkuun ja oksentanut tahtomattanikin. Lähdin tupakalle.

Vietin päivän vähän siellä ja täällä. Ja äiti soitti missä olit viimeyön? Valehtelin.

Kunnes pääsin kotiin puoli kahdeksan aikaan, ihmiset olivat huolestuneet, koska akkuni oli loppunut. En ymmärrä...

Mua ahdistaa, mun sisällä on kaipausta ja jotain tyhjää. kaipaan ihmisen läheisyyttä, istuen vaikka sohvalla. Kaipaan sitä kun minua halataan. kunhan joku vai pysyy siinä, lähelläni. En tiedä mitä oikein selitän ja ajatelen. Mua väsyttää.

i really want you.

koitetaa tät uusiks kaveri pohjalt ja katotaa sit mihi tää johtaa..

Eihän se johda mihinkään, jos sitä ei haluta. Mä mietin vain että mitä sä haluat?

mikset kerro minulle vain suoraa, mitä sinä haluat? Minä tiedän tasan tarkkaan mitä haluan. Ja haluan sinut.

miksi kaikki täytyy tehdä monimutkaisesti ja liian vaikeasti.

Mä en halua ketään muuta kuin sinut. mikset ymmärrä sitä?

i miss you

Pää kipu.

Olin viikonlopun leirikeskuksessa. Sitä ennen olin ollut kuumeessa ja kamala päänsärky oli jatkunut jo viikkoja ennen sitä. Lauantaina, iltapäivällä söin yhden 500 panadolin pääni särkyyn. Päätäni jomotti. Illalla en saanut unta pääni jomotuksen vuoksi. pyörin sängyssä tunnin verran kunnes vaivuin ''hentoon'' uneen, havahduin joka kerta, kun jompikumpi ystävitäni käänsi kylkeä omassa sängyssään, havahduin, jos joku käveli jossakin. Havahduin tuulenpuuskiin, vaikka ikkunat olivat suljettu. Kunnes vaivuin näkemään painajaisia. Pyörin ja pyörin, kunnes hetkenpäästä herään kylmähiki otsallani kylmyydestä tärissen. Kietoudun peittooni yhä tiukemmin. Silmäni sulkiessani tunnen kuinka päätäni vihloo. Puristan päätäni käsillä, minun olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä, minua ei ollut koskaan sattunut niin paljon päähän.

Heräsin hieman jälkeen puoli neljän. Tuijotin kattoa ja kuuntelin kuinka joku käveli meidän huoneemme ohitse. Minulla oli kylmä ja kuuma, yhtä aikaa. Mitenkään ei ollut hyvä olla. Viimein nukahdin ja heräsin vasta kun kuulin puoli yhdeksältä herätyksen. Oveen koputettiin. En edes oikeastaan kuullut sitä, kuulin vain epämääräisiä ääniä, puhetta sanoja jotka hukkuivat johonkin kauas, kunnes avasin silmäni aloin kuulemaan äänet selvemmin. Päätäni jomotti, särki ja vihloi. Selkääni sattui ja silmiä särki. Suljin silmäni ja odotin kunnes yksi vihlaisu menee taas ohi.

Yhdentoista aikaa makasin yksin huoneessamme, sängyssäni ja laitoin viestin äidilleni, kerroin päätäni särkevän ja ettei mikään särkylääke ole auttanut. Hän sanoi että epäilee kehoni olevan säästöliekillä, koska olen syönyt niin vähän. Ei.Ei se ole totta, olen kyllä syönyt. Ja tiedän että jos elän pienellä ruokamäärällä, olen paljon pirteämpi ja minun oloni on parempi. Tiedän tämä ei johdu syömisestä. Pyysin häntä varaamaan minulle ajan maanantaina johonkin. Itselleni se on aivan sama minne, kuhan pääsen tästä kivusta. Kuhan pääni ja silmäni eivät särje ja vihlo enää. Aivan sama kuka minua auttaa. Ja äitini lupasi soittaa terveyskeskukseen puolestani maanantaina.

Suljin silmät ja tunsin kuumien kyynelten vierivän poskilleni. En tiedä miksi, mutta minä itkin.

Kotiin tullessani iltapäivällä kävelin huoneeseeni, silmiäni särki ja päätäni vihloi. Yritin hengittää tasaisesti, päätäni pidellen jouduin ottamaan tukea seinästä, silmissä sumeni ja huone tuntui pyörivän ympärilläni, käättusin sänkyyni. Minun oli vaikea liikuttaa itseäni. Makasin siinä hiljaa hengittäen silmät suljettuina, kunnes avasin tv:n. Nukahdin, heräsin kun joku kolahti. Nousin ja vaihdoin housuni farkuista, collagehousuihin. Nukuin muutaman tunnin ja nyt joku tuntisitten herätessäni syömään, pääni jomotus ei ollut loppunut, nyt silmiäni särkee enemmän. Ja katsominen ylös, alas tai sivulle on miltei mahdotonta, kipu on aivan sairasta. Tuntuu että mielummin kuolisin tämän vuoksi, kun yrittäisin kestää tätä kipua. Särkylääkkeet eivät auta, lämmin juoma ei auta. Silmien sulkeminenkaan ei auta. Onneksi pääsen kohta nukkumaan, ja toivottavasti huomenna jaksan lähteä kouluun. Vaikka eihän opiskelustani tule mitään tämmöisen päänsäryn kanssa. En jaksa keskittyä, koska päätäni sattuu.

Olen yrittänyt saada vastausta kysymykseeni ''Haluatko yrittää uudestaan?'' Olen vastausta odottanut perjantaista asti, olen yrittänyt soittaa, muttei puhelimeen vastata. Viesteihin ei vastata. miksi ei? Itkenkö tämän vuoksi?

Niin se taitaa olla. Itken koska minä oikeasti rakastan. Itken rakkauteni,johon en saa vastakaikua, vuoksi.

Taidan kuitenkin lähteä ihan nyt nukkumaan. Toisaalta toivon kuolevani tähän. En jaksa enää, olen väsynyt fyysisesti ja henkisesti. Ja tuntuu etten jaksakkaan muuta kuin nukkua. anteeksi.