mä revin un hiuksia, itken ja muhun sattuu. mä haluun pois. en kestä enää..
mä en enää näe. enkä kuule. tuntuu etten enää edes tunne. oon pidättänyt itkuu niin kauan, ja se tuli nyt... mun pääkin on niin kipeä etten kestä, ollut jo kauan. katon, katon taivaaseen, mietin kaikkee ja mietä mä tääl teen?
tänään aamulla olin ihan pirtee, eikä vituttanut tai mitään. tiesin että koulun viimeiset noin 2 h. ja loma...
tulin koulusta. olin ihan pirteä, mut en tiiä mitä tapahtu, mä halusin vaan hypätä sillalata. vaik mä sanoin itelleni ettei tää paska saa mua enää konttaamaan, mä makaan maassa, liikkumatta, en pääse enää eteenpäin, juutuin tähän kii.
katon ihmisii jos ne hymyilee, nauraa ja niistä näkee et ne on iloisia ja onnellisia, mun on pakko kääntää pää.. mmä mietin et miten kaikki kaatuu taas tähän samaan kohtaan.
se sano mulle :
mä tiiän itte ettei mul mee aina ihan hyvin. mul on ikävä sitä ku kaikki oli hyvin, ku olin pieni. lapsi joka ei tiennyt maailman pahuudesta mitään. mut nyt mä oon tässä. maailma on kasvattanu mulle kuoren, se on mun suoja. mun ei tarvii pelätä et joku sais tietää...
en haluis enää nauraa sitä feikki nauruu...
ei mua kiinnosta vaan.
pyörin volttei elämän alamäessä. parantuuks haavat, parantuuks ne ikinä? oon kahlittu, haluun lentää. joskus ku en ymmärtänyt tätä, olin skidi. nyt oon tässä. ja tiiän missä mennään. isä, missä olit sillo ku sua eniten tarttes ?
kaikki tyritty, ei en tullut paratiisist. muuttu tää ''pikkupoika'' maailmalle katkeraks..
tää oli tätä lainit puhukoon puolestaan...
sä itket mulle, sä itket aivan suotta, kerro mulle faija mis oot ollu mun elämän vaikeimmat ajat, olit poissa ku sua tarttesin eniten..
olis kiva sanoo mun teksteist mun päiväkirjassa ''et tää menee niille, jotka vittu uskoo parempaan.'' mä en tiiä..
ja ajatuskatkes. kirjotan taas ku muistan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti