ei enää.

yöllä mulla oli kylmä. kello oli ensimmäisen kerran herätessäni neljä. tasan. käänsin kylkeä. hoh, en olis jaksanut herätä silloin, mutta pakko oli. oli pakko kävellä rappuset alakertaan ja käydä vessassa. tulin sitten takaisin ylös. ääh pakko vaihtaa lakana. verta, sitä oli niin paljon. revin kaapista jonkun lakanan, heitin vanhan vain lattialle. kuulin jonkun kävelevän alakertaan. en jaksanut laittaa lakanaa paremmin. rojahdin sänggylle. vedin peiton lattialta päälleni, kurkotin tyynyni sängyn alta. käperryin peiton alle. kuulin oman hengitykseni, en mitään muuta.. ja aloin itkeä. en tiedä miksi, kuitenkin itkin.. jossain vaiheessa nukahdin. seuraavaksi havahduin kun kello oli puolikahdeksan. mun vatsaan sattu. ja silmät meni vaan kiinni vaikka koitin pitää niitä auki. en pystynyt herätä... mietin että avaan tv:n ja silloin pysyn hereillä paremmin, en kuitenkaan avannut. Nukahdin. Havahduin kun pikkuveli huusi heippa. pelästyin, koska luulin kellon olevan jo jotain 1-3. ei kello olikin vasta puoli 11.. en halunnut vain nousta. äiti huusi alakerrasta menenkö syömään aamupalaa. huusin vain etten mene. tietysti se kysy miksi en. murisin sille takaisin jotain. pitäkööt päänsä kiinni. makasin sängyssä. avasin tv:n... kahdeltatoista katsoin jotain piirrettyä, tuli neloselta, ''riemukas robinsonin perhe.'' tai joku.

päivät tuntuu olevan liian pitkiä. ja mua ei kun vain väsyttää. kello on 19.43 voisin nukahtaa...
itkettää. en tiedä miksi. tuntuu NIIIIIIN turhauttavalta. en saa mitään aikaan. aloitan lapasta neljäntoistarivin jälkeen purkaan sen. en jaksa. haluun mennä, haluun vaa juosta ja karata, haluun pois LOPULLISESTI... itku tuli.
..........................................................................................................................................................................