Ahdistukseni oli tehnyt tuloaan muutaman viikon ajan. En huomioinut asiaa, koska oletin sen olevan erilaista kuin ennen, luulin sen pysyvän pienenä ja huomaamattomana, en ajatellut sen kasvavan. Mutta kuitenkin ensin torstai-perjantai välisenä yönä, vajosin syvälle painjaisiin ja herään taas kerran omaan itkuuni. Minä väin tärisen paniikissa, haukkoen henkeäni. Luulen kuolevani, kunnes vaivun taas uusiin painajaisiin. Ja perjantai iltana ahdistus otti vallan kokonaan, minulla ei ollut enää mitään vaihtoehtoa, en pystynyt sulkemaan oloa pois, enkä voinut antaa sen olla minussa niin. Kaaduin sängylleni ja purskahdin hysteeriseen itkuun. Kädet täristen revin ihoani rikki, tunnen kuinka kyljistäni jää kynsieni alle ihoani. Minua kirvelee, sattuu. Tuntuu kuin joku puristaisi minua kasaan ja pakottaisi lopettamaan hengittämisen. Itkin nelisen tuntia sängylläni, raavin käsiäni, reisiäni ja kylkiäni. Halusin turvaan. Pois täältä. Kaikki ajatukset sinkoilivat päässäni sinne tänne. Törmäilivät toisiinsa, kunnes nukahdin. Painajaiset ottivat vallan. Näin unta tytöstä, joka itki. Se tyttö itki verta. Ranteet auki, verta itkien nurkassa, näin itseni hänessä. Ja havahduin. Olin luultavasti hereillä. Laitoin valot päälle koska minua ei väsyttänyt, etsin puhelimeni ja katsoin kelloa. Kello oli vähän yli kolme. Ja huomasin tyynyliinani olevan verinen.
Minua ahdistaa vieläkin, olen väsynyt elämään täällä. Haluaisin turvaan. Haluaisin kertoa jollekkin että minua pelottaa, minun on vieläkin paha olla.
Lopetin käyntini psykiatrilla.
On minulla vielä kaiketi yksi aika johon pitäisi isäni kanssa mennä, minua ei kiinnosta.
Minun täytyisi käydä sosiaalitoimistossa jossakin vaiheessa, en jaksa.
Haluan nukkumaan. En jaksa herätä.
En vain jaksa, ehkä minua ei huvita, haluaisin nukkua taas jonkin aikaa. Päätäni särkee. Haluan pois.
En vain tunne olevani turvassa missään, nimittäin itseltäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti