I wanna be to free.

Taas eilen otin esiin sen terän, joka on tehnyt ihooni niin monia jälkiä. Verta vuotavia haavoja. Se sama terä teki niitä taas eilen. Olin humaltunut. Enkä sillähetkelle ymmärtänyt mitä tein, ainakaan täysin. Tiesin kyllä miksi. Yritin tyrehdyttää haavoja jalassani painamalla pyyhkeellä, ranteessani pienet naarmut eivät olleet niin pahoja. Kuitenkin niistä vuoti hieman verta, huomaamattani.

Kunnes astuin ulos vessasta ja ystäväni mieskaveri huomasi käteni vuotavan verta, hän kysyi Mitä sinulle on tapahtunut? Ystäväni tuli repimään kättäni. Minua hävetti.

Illan aikana kerkesimme ystäväni kanssa humaltua niin paljon, etten enää olisi selvinnyt kotiin asti. Jäin hänen luokseen. Kahdesta neljään makasin sohvalla, en nukkunut, mutten ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu, jos olisi jotain tapahtunut. Varttia yli neljä, ystäväni mieskaveri lähti töihin. Joten päätin mennä juomaan lasin vettä ja tupakalle. En ollut selvinnyt ollenkaan olotilastani. Loput muutaman tunnin nukuin ystäväni vieressä. Yhdeksältä lähdin keittämään kahvia. Ja olo oli tietenkin mitä mahtavin.

Näin yhden eksäni tänään. Näin hänet hänen kihlattunsa kanssa. En ymmärrä miksi hän meni kihloihin jonkun kanssa kun hokee rakastavansa minua. No ei minua itseasiassa kiinnosta, tehkööt hän mitä tekee.

Sain joku aika sitten hurjan ahdistuskohtauksen. Tuijotin jalkojani, arvet näkyvät hyvin, eivätkä välttämättä vaalene ikinä, silti teen niitä vain lisää.

En jaksa enää, mua itkettää, mutten osaa enää itkeekkää. Haluun vaa pois.

Haluan tosiaan pois.

En tiedä mitä ajatella. Minulta kysytään onko kaikki hyvin ja vastaan on. Minullahan on aina kaikki hyvin, minulle kuuluu hyvää. Oikeastaan en vain jaksaisi elää. Haluaisin pois täältä, johonkin turvaan, sinne missä kipua ei enää tunne.

Tuntuu että kahleet kuristavat minua, tuntuu etten saa enää henkeä, haluan vain itkeä, mutten kuitenkaan osaa. Mun on paha olla täällä. Minun on vaikea hengittää. Haluan muuttua näkymättömäksi, tahdon vain kadota. Tälläkin hetkellä tuntuu että kaikki kaatuu. Oon vankina mun mieles.En vaan jaksa enää. Toivon jonkun antavan käden ja antavan minulle takaisin sen uskon, uskon elämään.

Nyt mä oon tosissani miettinyt, että mitä jos kuitenkin jätän vain kirjoittamani kirjeen, sellaiseen paikkaan että joku varmasti sen löytää. Kävelen pois, enkä palaa enää koskaan. Mietin, mitä tänne jää. Mitä jos vain enkelin siivin lähden? Tää kipu mun sydämes, en totu tähän koskaan.

''Sydämemme täyttää suru ja kaipaus, mutta lohduksemme tiedämme että kaikesta huolimatta hänen on nyt hyvä olla.''

''Kai me nähdään vielä uudestaan? Viimeistää taivaassa, se on mahdollista kuulemma.''

Mul on niin paha olla.

Nyt minusta tuntuu vaan niin paljon siltä, että aikani on sanoa ne viimeiset sanat. Minusta tuntuu siltä enemmän kuin koskaan. En ole ikinä tuntenut tätä näin vahvasti.

Kipu tuntuu sydämes, toivon vaa et se katoais.

En mä kipua pelkää. En tiedä mitä edes pelkään, minua vain pelottaa. Kaipaan jotain, mutten tiedä mitä. Minusta puuttuu jotain, en tiedä mitä.

Mä etsin vain niitä viimeisiä sanoja. Sitä viimeistä sanaa. Mä oon ettiny muutosta niin kauan, yrittänyt seurata valoa. Mut miten sitäkään edes seuraan, kun en tosiaan näe sitä?

En tiiä, mut en ainakaa pysty jatkaa tällee. Pyydän vaa anteeks. Tiedän, mä oon perseest.

Haluisin repii mun ihon taas rikki, haluisin nähdä kuinka veri vain valuu.

Mä pyörin volttei elämän alamäessä. Parantuuks haavat? Parantuuks ne ikinä? Oon kahlittu, vaik haluun lentää. Niinhän sitä sanotaan, elämä kovettaa. Must tuntuu et mä oon yksin.

Mä muutuin elämälle katkeraks.

Kaikki paskaks, ei tää oo mikää satumaa, ei tarkotus rakastaa, tarkotus satuttaa.

Miten huonosti voi mennä?

Kaikki kaatu. Tää on mun tarina jonka toivon vaan päättyvän.

Anteeks. Mitä muutakaa voin enää sanoo? Pilasin kaiken.

--------------------------------------------------------------------

Mä havahdun painajaisiin. Kadonneet ovat nauru ja myös kyyneleet, kaikki turtui.

Haluun vaipuu uneen, siihen syvään ja ikuiseen uneen.

Voispa joku vaan ymmärtää, kuinka mun on huono olla.

Tätä oloo ei vie pois,varmaa mikää muuku hauta.

sekavat ajatukset.

Olen sairas, niin kipeä, sairas päästä jalkoihin. Nyt päästäkää minut tästä tai viekää edes veitset pois.

Minulta kysyttiin tänään ''Onks sun päässä oikeesti vikaa?'' On. Mutten kerro sitä teille suoraan. En tosiaan. Vastasin vain ''Ei.'' ja naurahdin. Vaikka oikeasti minun olisi tehnyt mieli tarttua kysyjää kurkusta ja kuristaa kuoliaaksi, raapia hänen kaulaansa verta valuvia naarmuja, ennen hänen kuolemaansa. Hammasta purren vaihdoin puheenaihetta.

Olen väsynyt viiltämään, olen väsynyt tuntemaan. Älä tapa, älä jätä henkiin!

Kävelin loskaisella tiellä, kuuntelin kuinka kaksi muuta juttelivat keskenään. Sanoin jotain väliin. Halusin heidät pois viereltäni, halusin kävellä yksin.

Selkäänpuukottaja on ystävä muiden rinnalla.

Naama peruslukemilla, mutta mielessäni ääni huusi minulle. ''Et ole heidän ystävänsä. He eivät tunne sinua. Sinun täytyy jättää menneet nyt taa.''

Nimenne kirjoitan mustaan kirjaan, jonka hautaan kauas merten pohjaan.

En luota enää heihin joille ennen kerroin kaiken. En halua heidän tietävän asioistani enää mitään. Haluan olla heille kuin ilmaa, haluan tehdä heistä ilmaa minulle.

En tiedä miksi ajattelen näin. Ehkä se on vain avunhuuto jota kukaan ei ymmärrä, kun työnnän kaikki vanhat parhaatystäväni pois luotani...

Raavin taas itseäni.

Haluan turvaan. Pois täältä. Kirjoitan sanoja joita kukaan muu ei ymmärrä. Pääni sisällä minulle puhuu ääni, jota kukaan muu ei voi kuulla... Vaikka kuulisikin, ei kukaan muu sitä ymmärtäisi.

Tavallaan minua pelottaa. Tavallaan tunnen oloni vahvemmaksi näin. Olen vahvempi tämän kuoren alla. Minulla on enää vain ulkokuori. Kukaan muu ei näe tunteitani enää. Ei niinkuin ennen.

En haluaisi päästää ketään enää lähelleni samalla tavalla kuin ennen. En halua että kukaan läheisistäni tietää sitä mitä minä oikeasti tunnen. Ehkä sen takia teen näin.

En tunne mitään, olet minulle pelkkää ilmaa, jos haluan saan sut pahoin voimaan.

Teen näin siksi, ettei kukaan voi enää satuttaa minua. Pidän näkymättömiä naruja käsissäni, ja olen pelkkää kulissi muiden silmissä. Näytän muille vain ulkokuoreni jonka masennusvuodet ovat minulle kasvattaneet. Joka päivä kuorestani tulee vahvempi. Ja tiedän, kohta kukaan ei voi enää sanoa tuntevansa minua. Kukaan ei saa tietää minusta mitään, ellen sitä itse sano. Kukaan ei enää näe lävitseni.

En tiedä enää, ajatus katkesi. Mua ahdistaa. Ahdistaa ruoka, kalorit, paino, pelikuvani. Olen läski. Sairas lehmä. Sika. Läski paska. anteeks ja kiitos hei.

Anteeksi sekava teksti, en osaa kirjoittaa, tiedän. Anteeksi.

i wanna kill myself, sorry.

En tiiä mikä mua vaivaa. Yritän ajatella asioit, no kaikkihan vois olla hiukan paremmin. Mihin tää kaikki johtaa? Miksi tuskaa ei voi mikää pysäyttää? Kylmä tiiän et arvet mulle sydämeen ikusesti jäi. en enää osaa sanoo miltä tuntuu, tuntuu etten tunne mitää muuta ku ahdistusta ja pahaa oloa.

Sä tapoit mun uskon elämään.

En haluu enää elää näin.

Miks mä ajattelen sinua? Olen ikuisesti katkera, maa järkkyy, paine on niin vitun kova et kaikki särkyy. En haluu nähdä sua koskaan enää.

En mä myönnä kellee, mut kai mä kaipaan sua kuitenki vähä, sitä miten sä aina maistuit tupakalle. Vaik mä oon onnellisempi toisenkanssa. Mä haluisin kuitenki et ymmärrät joskus miten pahasti sä mua satutit. Nää seinät kaatuu mun päälle, tääl on liian vähä tilaa. Mut mä en haluu nähä sua enää. En kestä tätä ahdistusta.

En mä kuitenkaa oo niin vahva et pystyn kaiken yksin kestää. Mun pää on kipee, ei auta lääkkeet tähä oloo.

----

Oon liian sairas kestämää itteeni. Haluun pois, turvaa iteltäni.

Mä en saa henkee.

Tiiän mä oon läski, ja tää kaikki on vaa kaukaisii haaveit, enkä mä ikinä saa itteäni kauniiks. Koska oon huono ihminen enkä osaa kontrolloida syömistäni. Oon vaa läski sika, kunnon lehmä jolla ei oo muuta tekemistä ku syöminen. Vihaan itseäni ja kehoani haluun pois, haluun kuolla.

Mua ei oo luotu elämään. Mun paikka ei oo täällä, tiedän sen yhtä hyvin kuin muutkin.

Ja nyt minun on pakko oksentaa. Olen läski. Ruma lehmä, läski sika. en kestä enää !!

etsin aurinkoa, mutta tänään sataa.

Ehkä tarvitaa ydinpommi, et jengi tääl herää.

Ehkä mä saan vielä joskus kaiken toimimaan. Nyt se kuitenkin on haave turha vaan.

Nään vain kyyneleitä, tuntuu kuin hukkuisin tähän itkuun. Tukehdun kyyneleihini.

Kaipaan turvaa.

Ahdistukseni oli tehnyt tuloaan muutaman viikon ajan. En huomioinut asiaa, koska oletin sen olevan erilaista kuin ennen, luulin sen pysyvän pienenä ja huomaamattomana, en ajatellut sen kasvavan. Mutta kuitenkin ensin torstai-perjantai välisenä yönä, vajosin syvälle painjaisiin ja herään taas kerran omaan itkuuni. Minä väin tärisen paniikissa, haukkoen henkeäni. Luulen kuolevani, kunnes vaivun taas uusiin painajaisiin. Ja perjantai iltana ahdistus otti vallan kokonaan, minulla ei ollut enää mitään vaihtoehtoa, en pystynyt sulkemaan oloa pois, enkä voinut antaa sen olla minussa niin. Kaaduin sängylleni ja purskahdin hysteeriseen itkuun. Kädet täristen revin ihoani rikki, tunnen kuinka kyljistäni jää kynsieni alle ihoani. Minua kirvelee, sattuu. Tuntuu kuin joku puristaisi minua kasaan ja pakottaisi lopettamaan hengittämisen. Itkin nelisen tuntia sängylläni, raavin käsiäni, reisiäni ja kylkiäni. Halusin turvaan. Pois täältä. Kaikki ajatukset sinkoilivat päässäni sinne tänne. Törmäilivät toisiinsa, kunnes nukahdin. Painajaiset ottivat vallan. Näin unta tytöstä, joka itki. Se tyttö itki verta. Ranteet auki, verta itkien nurkassa, näin itseni hänessä. Ja havahduin. Olin luultavasti hereillä. Laitoin valot päälle koska minua ei väsyttänyt, etsin puhelimeni ja katsoin kelloa. Kello oli vähän yli kolme. Ja huomasin tyynyliinani olevan verinen.

Minua ahdistaa vieläkin, olen väsynyt elämään täällä. Haluaisin turvaan. Haluaisin kertoa jollekkin että minua pelottaa, minun on vieläkin paha olla.

Lopetin käyntini psykiatrilla.

On minulla vielä kaiketi yksi aika johon pitäisi isäni kanssa mennä, minua ei kiinnosta.

Minun täytyisi käydä sosiaalitoimistossa jossakin vaiheessa, en jaksa.

Haluan nukkumaan. En jaksa herätä.

En vain jaksa, ehkä minua ei huvita, haluaisin nukkua taas jonkin aikaa. Päätäni särkee. Haluan pois.

En vain tunne olevani turvassa missään, nimittäin itseltäni.