Eilen meni päivä muuten hyvin, paitsi että tulin kotiin.. ensin koko päivässä en ollut syönnyt, mut kotona oli pakko. ja syömisen jälkeen tajusin ettei täällä ollut ketään. koko talossa illalla olon yksin. join maitoa, yritin unohtaa ahdistuksen tunteen ja lopettaa kaiken mitä sairass puoli mun päästä käski tekemään. mutten pystynyt. Ryntäsin vessaan. Itkin. meikit valuivat mustana epäsuorana viivana pitkin mun poskea ja kyynel putosi leukaluun kohdalta paljaalle reidelleni. itkin vain, en voinut tehdä mitään. ja sit se mun pään mörkö voitti.. sormet kurkkuun ja mikään ei enää estänyt. ja reilusti ulos tavaraa, tuntu pahalle, mun silmät oli ihan mustiksi maalautuneet itkusta.. juuri kun vedin vessan ja pesin naamani jääkylmällä vedellä, äiti huusi ulko-ovelta että olenko menossa saunaan. olin t-paiassa ja lyhyissä shortseissani, astuin ulos vessasta ja sanoin että menen.Saunassa jumppasin, tein vatsalihaksia ja muutenkin lihaskuntoa.
Eilen myös mietin tätä kaikkea, miksi teen tätä? miksi kirjoitan tänne? ja ymmärsin että aloin kirjoittamaan tänne silloin kun syömiseni eivät onnistuneet viimeksi, tästä sain jotenkin tukea kai.. Ja nyt huomasin etten ole pitkää aikaa sillo kesän aikana kirjoittanu syömisistä, siitä syömishäiriön poikasesta, jonka takia tänne ylipäätänsä aloin kirjoittamaan.. Muistelin kaikkea sitä mistä kaikki siloin alkoi.. ja kaikki alkoi siitä, kun huomasin vain ne pienet asiat laihoissa ihmisissä, kykiluiden näkyminen, solisluut, siro olemus ja jotenkin se alko jossain vaiheessa tuntua ja näyttää kauniilta, en vieläkään ymmärrä miksi, koska ennen liian laihat ihmiset olivat vain ällöttäneen minua. ja eilen ymmärsin että se mörkö yritti ottaa musta otetta. mutta jotenkin vaikka se sai kiinni, sai pidetty sen tarpeeksi kaukana itsestäni, ja mun mielestä, mulla oli omat ajatukset.. ja sit jossain vaiheessa se vaan jäi, se katosi.. tai ei oikeastaan kadonnut. mutta en enää ajatellut sitä, enkä totellut.. tuli minulle kuitenkin tarkkailijoitakin siihen mutta en tiedä. en osaa ajatella sitä selvästi. hmm.. mutta vaikka äiti ties mun syömisten tökkineen silloin, se äiti, ehdotti mulle dieettiä, jota kokeilisimme yhdessä. ja eilen itkin ja olin vihainen. toisaalta ihmettelen miksi äiti ehdotti sitä. mut kai mä vaan olen niin läski, vaikka yritti hän sanoo ettei mun olis pakko, mut se haluu sitä ite kokeilla.. ymsymsjne. mut nyt eilen kun itkin vessan lattialla tajusin että tavallaan äitin takia se syömishäiriön poikanen sai minusta taas uudelleen otettua kiinni, ja nyt se mörön poikanen käytttää tilannetta hyväkseen. nimittäin kun tarkkailin syömisiäni ja äiti yhtäkkiä alkoikin luovuttaa joi alkoholia taas)= ja söi mm. pizzaa ja kebappia. söi karkkia jne. mut ite seurasin ''dieettiä'' oikeasti seurasin vaaan sitä mun päässä olevaa oliota.
Luin tuoteselosteita huvikseni
mutta oikeasti se ei ollutkaan niin..''ajattelin muutenvain katsoa mitä tämä sisältää ja kuinka paljon.'' joku mun päässä pakotti mut siihen vaikken sitä huomannutkaan.. ja nyt vaikka huomaan äidin oikeastaan lopettaneen sen, en itse enää osaa. ajattelin että aluksi laihdutan nyt viitisen kiloa, sen jälkeen vielä kaksi, sitten kolme, ja sitte vielä viisi. vain muutama kilo, eihän se oli pahaksi. muutama kilo pois ei voi olla huono, eihän ? vaikken ole pitkään aikaan ajatellut asioita sairaalla tavalla, mutta huomaan sen taas. ja jotenkin en tahdo taistella nyt vastaan, kun en muutenkaan jaksa enää elää. ja tää tuntuu hyvälle...
ennen syksyn lomaa olen pudottanut painoani, ja päätän että se alkaa kunnolla tasan NYT!
riittää tämmöinen paska elämä. koska enää en jaksa. ja tällä kertaa EN anna periksi ennen kui olen päässyt tavoitteeseeni. piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti