en oo unohtanut teitä : d

en oo oikein kerennyt kirjoittaa tässä lähiaikoina mitään, mut mua ahistaa.
on niin helvetin paha olla, etten löydä ees sanoja kertomaan.. tuntuu etten edes tunne maan pohjaa mun jalkojen alla. katon peiliin, ahdistaa. läski ahistaa. ahistanu pitkän aikaa. onneks tulee talvi. paljon vaatetta. peittämään tämä kaikki. se ei hymyile eikä naura. oon huomannu etten saa otetta mistään. mua pelottaa vaan niin paljon, pelkään niin paljon että itken.. mitä jos tämä kaikki vaan kaatuu kohta ? hänen ja minun välillä. on pitkä matka, ei ihan mitään viikonloppu kyläilyjä. lomaan on aikaa.. en kestä jos tää kaikki vaan loppuu, en enää sen jälkeen tiedä mitä ajatella...mun koko elämän ainoo asia miks jaksan yrittää on hän. mulla ei oo enää muuta, ja välillä tuntuu ettei mulla ole oikeesti mitään, ku tuntuu et se hän'' on välinpitämätön ja ettei sitä kiinnosta miltä musta tuntuu mikään. mut tiiän kuiteinkin ettei asia ole näin..

Hän se on joka on saanut minut unohtamaan kaiken. Muistelen niitä iltoja jolloin katsoimme leffaa vierekkäin sängyllä. ja söimme. silloin ei tuntunut pahalle syödä. Koska sillä hetkellä tiesin et se joku joka välittää istuu mun vieressä, tai nojaa mua olkaan.. lupasin ''masennus ei takas tuu'' mutten osaa välttää.

yks ilta. itkin. itkettii, hänen kanssa. sattu oikeesti sydämmeen. tuntu et mun sydän olis haljennu. oli paha olla. ja ne sanat...kaikki pyörii mun päässä ja mun on ihan oikeesti niin paha ola etten ees osaa enää itkee...
jotenki sydämes asti tuntuu tää kaikki kipu, fyysisestikkii on vaa niin kipee.

huomisest pitäs saaha joku rytmi ees tähänki elämää.. kun loma loppuu, hyvä vaan niin.... toisaalta. mun psykologi ei oo mitään soittanut tai muutakaan, en ooo nähny sitä koko loman aikana . jne. ja nytkää en tuu pitkää aikaa varmaan juttelee senkaa. no mitä nyt äiti vahtii et lääkkeet on joka päivältä otettu. no joo voin tietty niit syyä ja ottaa joka helvetin aamu. mut ku ei ne auta. vittu, ja ku kukaan ei tajuu sitä. kaikki kaatuu päälle... kohta olis synttäritki. pitäis kuulemma leipoo, äitin miellest ku kummit ainenki pitäis kuttuu kahyville. mut vitttu aattelinko leipoo? sit tää kaikki vaan kaatuu siihen samaa.. syön. oksennan tai en. mut kuitenki vaan söisin.

kun kaikki on jotenki niin muuttunu. Okei on hyviäki juttui täs tapahtunu en oo enää oikeestaan viillellyt pitkii aikoihi. saattaa kyllä johtua siitä et on ollu kesä, ja joutunu pitää kokoajan t-paitaa ja lyhkäsempii housui, ku joka päivä jotain 30 astetta ollu lämmintä. ja varmaan siitä et koko kesän on oikeestaa ollu ihminen lähel.. vois verrata vierihoitoo, mut ikinä ei vessaan mukaan tullu ja kerran kävin lenkillä yksin. siellä kyl oksensin... mut joka aamu ku herään on ollu siinä vieres joku ja sit joka ilta ennen ku nukahan ni siin on se ihminen.. ja yönki se on siin ollu. mut se oli hyvä. ja nyt ku siin vieres ei oo ketään, tuntuu jotenki niin tyhjältä..

joo ja kiitos uusille lukijoille, ainaki tiiän ettei yksin tarvii tääl kirjotella..

tuntuu et paine kasvaa takaraivossa. kuka ottaa sitte vastuun ku mun pää hajoo ? tää on jotenki niin piinaavaa. haluun vaa juosta karkuun,, haluun paeta vaan pois. ...