hate me.

eilen siis keskiviikkona koulu loppu vähä aikasemmin, eli se loppu joskus kymment yli kaks, jännitin. kävelin koulun aulaan terveydehoitajan ovi oli auki. kuulin vaan puhetta. no kävin sitten ensin vessassa. kävelin siitä ovesta sisään, äiti istu siinä tulissa, ne jutteli jotain. lösähdin sellaselle ällöttävän vihreelle tuolille, vedin laukun llattiaa pitkin mun jalkoihin. vedin verkkatakkini hihat alas. ootin et joku sanois jotain. no juteltii ruuasta, syömisitä, koulu ruuasta jne. huoh. pää meinas räjähtää. äiti ei ota tosissaan mun pahaa oloa. ei. ei ainakaan ruuan suhteen. tiedän sen. mulle tuli yhtäkkii sellain kuuma. sellain aalto, ja jonku kännykkä piippas, viestin merkiks.jutetiin jotain. äitiltä sain kyydin. menin kaverilleni, käymään vain. juteltii ja sit se etti mulle sellasia juttuja. :) no sit jossain vaiheessa vähän ennen viittä lähin, kävelin kotiin. moottoritien sillan yli. tuntu et hajoon. mun jalat ei jaksanu kantaa. olin melkein perillä ja tuntu et oli pakko juosta, mutten juossut. olin kotona. Asun siis nyt äitin, iskän ja pikkuveljeni kanssa, taas. lähettiiin site käymään kummillani, ne ei ollutkaan kotona ja iskä tahto mennä kauppaan, no käytii kaupas, katottii mulle hyllyjä. kun en saa mun tavaroita täällä mmihinkään. ku ne kuitennki pitäis saada, tänne mä aijon nyt jäädä asumaan, vaikka täällä onkin ahdistava olla, mut ei mulla nyt oo paikkaa minne mennä.. kuitenkin...

koulussa en jaksaisi käydä. en jaksa edes suihkuun raahata itteäni. on vaan niinväsynyt olo ja netti katkeilee kokoajan.

Musiikki on mulle jotenki tunteiden ''välittäjä''. kuunteln musiikkia kun on paha olla. kuuntelen musiikkia ku tunnen ylipäätänsä yhtään mitään. taas katkes, musiiki. äääh vituttaa. en jaksa tätä paskaa ku lataa kokoajan jotain. johtuu varmaan ku otin ton jonkun muistikortin pois tota nettitikusta, ku äiti tarvitsi sitä muistikorttia siis. ja nyt sen jälkeen se on alkanu jumittamaan.

ku katon peilii, minut valtaa sellain jännä tunne ku hyi, yök, ku katon itteäni. nytteki mua oksettaa ja päässä vaa joku huutaa. ahistaa )= pää huutaa hoosiannaa. joku huutaa et pitäs oksentaa.. Oon kertonu mun oksentelusta.. ja äitikin tietää. mut tuntuu ettei se oikeesti ota sitä tosissaan. se sano ettei mulle voi tulla ruuasta paha olo. ja mun pää ei voi mitenkään reagoida siihen että syön. tai jotain sinne päin. tuntuu vaa aika turhauttavalle ku joku ei tiiä mun asioista oikeestaan mitään ja sit se tulee selittää mulle jotain tollasta täyttä paskaa.

mul on kylmä. musiikki on niin kovalla etten kuule jos joku haluaa puhua mulle. Haluun olla nyt ilman ketään. kenenkää ei tarvi tulla tähän nyt..

Miks tää kaikki tuntuu painava vaa mun harteilla
miks vitus en oo vielä viiltäny mun ranteita auki
Ja päästäis täst paskast pois, miksei kukaa
muka huomaa miten raskast on
Tää tunne kalvaa, mä en saa enää rauhaa

tuntuu et ku haukottelen, mun leuvat repee.ja mun silmät ei pysy auki, ja kello on vasta 19.49. tai niin ainakin mun kello sanoo.. pitäis käydä suihkussa ja lukea kirjaa ja valvoa. nukkumaan saa käydä vasta kymmenen jälkeen. oon muutamana aamuna herännyt ihan kuudeta ja silloin ei edes väsytä mutta nyt illalla mua väsyttää. nyt vituttaa, jos nukahan nyt. mä oon vihanen itelleni. en kestä vittu itteeni. vittu vittu saatana.

Ku multa kysytää: mitä sulle kuuluu? silloin mä alan kelaa et mitä pitäis sanoo? vaihtoehtoija on kaks, totuus tai valhe. tänään oli taas tämän kysymyksen aika. valehtelin. sanoin että mulla menee ihan hyvin. vaikka oikeesti mun olis pitäny sanoo et tarviin apuu, oska en kestä ja en tiiä ees et mitä seuraavaks teen jne. olis pitäny kertoo vaan et kaikki menee päin persettä. olis pitäny vaan kertoo et en jaksa.

masentaa, ahdistaa, oon ihan poikki, en jaksa mitää mut haluisin olon paremmaks. koitan miettii, mut koht itelleni taas suutun, ku kelaan tätä kaikkee paskaa ja en saa mitää selvitettyy. kaikki on ihan samanlaist tänää ku eilenki... Huumeet on ollu mukana mun elämässä, tupakka ja väärinkäytetyt lääkkeet. siitä en oo vielä täälläkään kertonut, kukaan ei tiiä mitä mulle on nyt täs lähiaikoina tapahtunu.. tuntuu et oon ihan lukos. vaik tekis mieli kertoo, joku sanoo vaa pääs et hys nyt. ja sit ei voi mitään kertoo.. sit alkaa kaduttaa. ja mua kaduttaa nyt.

vaakalle en oo uskaltanu ees astuu. terveystarkastus on. ja se ahdistaa jo nyt... itkettää ja läskiahistaa, tekee mieli vaan hautautuu jonnekki syvälle hiekan alle. en jaksa, mun päätä särkee.
tänään aamulla, pyörrytti, ja pyörryin, en muista muuta ku et olin istumas tuolille ja alko huipata otin pöydästä kii ja makasinkii lattialla. Onneks kukaan ei varmaan heränny, tai ei ainakaan tullut kattomaan et mitä tapahtu. en olis jaksanu selitellä yhtään mitään. itekkään en kyllä tiiä mistä se johtuu.. se tässä onki pelottavaa... miks mä muka ilman syytä pyörtyilisin? syön vitamiineja jne. mut hmm... vittu. ahistaa, joku juoksee rapppusia ylös alas, ja tömisee.. tuntuu et mun pää ei kestä tota meteliä. siellä missä asuin talella, oli hilljaisempaa, ei kuulunut ku jos joku kävi vessassa veti vessan laski vettä tai käveli tosi tömisevästi tai jos paiskasi oven kiinni. mut yleensä ihan hijaista. yötki oli hiljasia. ja oli rauhallista, siel ei ahistanu. mut kesällä oli pakko lähtä ppois sieltä, tulla ''kotiin''... ja nyt oon täällä, ei tääkään tunnu kodilta ja täällä on jotenki niin rauhatonta kun on yhteensä neljä ihmistä. roskiaki kertyy jonku verran, ja kokoajan jossain on joku ääni. äiti on kotona ku tuun illalla tai iltapäivällä ja iskäkin sitte jossain vaiheessa ja pikkuveli. en oo enää yksin. äiti ja iskä kyllä nyt juo. vituttaa se . oon joutunu kuitenki kattoo tota ryyppäämistä koko ikäni. sen takiahan mä täält pois halusinki alunperin.

nyt tuntuu et haluisin vaa takas laitokseen, osastolle. ku siel olin jotenki turvassa iteltäni ja mun ajatuksilt. tietty sielkii ahisti, mut silloin sai heti apuu, pysty puhuu. mut nyt en enää tiiä. kotona en voi puhua. se aika osastolla oli jotenki vaa turvallista.
Kirjotin päiväkirjaa. Se oli mun laatikossa. mun päiväkirja, pala elämääni, ajatusten vimma, suoraan sisältä pääni. ajatusten kokoelma, masennuksen ääni.. silmät on punaset ja kädet verisetki. sivut on hauraita. oonko huono ihminen oon pettäny frendit.. oon ollu kusipää, sen nyt vast huomasin.. Virheet, mitä ne on, ne on pala menneisyyttäni. ahdistaa. kannet buranaa ja sivut mulle laastareina.

Käsivarteen ilmestyny viisi uutta jälkeä. eilen. ne ei oo syviä, mutta kipeitä kyllä. ahistaa. eilenki aattelin, et viillän ku mua ahistaa ja vihaan itteeni sillon. sit ku viillän ja en saa niin syvää haavaa ku on tarkotus tehdä, vihaan itteeni viel enemmän ja sit on kahtakauheempi olo ja ahistus ku siinvaihees ku alan viiltelemään.. mun silmät ei pysy auki. ahistaa. tuntuu et nää demonit selättää mut..
Pieni poika seisoo juurel korkeen vuoren... mua itkettää, haluun halata vaan ihmistä.

En uskonu koskaa et täst elämäst tulist mulle näin iso vastus. Kukaa ei vaa tajuu et mun päässä kiheuu. valittavana on ollu kori kossuu tai järki, en oikee tiiä kumman oon valinnut. olisin voinu tarttuu haulikkoo jo aikoi sit, mut en oo pytyny. oon pelkää luuseri. en oo vaa osannu tappaa itteeni.. ja nykyää istun yksin huoneen nurkas. lääkkeet on väärin käytettyjä, keskittymis vaikeuksia on tullu kokoajan lisää. en jaksa. en kestä tunteja koulussa. ajatukset harhailee ihan jossain muuallla... Luin lääke paketin sitä paperia, missä on kaikki tiedot, englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi. luin.. ja siellä luki et jos ottaa niitä lääkkeitä yliannostuksen pitäis ottaa heti yhteys päivystykseen jne. tai soittaa ambulanssi jos joku on ottanu niitä liikaa. ooon mmäkin niitä ottanu liikaa.en mä vaan ole kuollut, en edes sairaalaan niitten lääkkeitten takia joutunut.ei vatsahuuhteluun, eikä elvytykseen. ei mitään niiden lääkkeiden takia. silloin otti vaan sydämestä ja tuli lyöntejä liikaa. verenpaineet nous ja maailma pyöri silmis. päässä tykytti ja oksetti. ja suuhun tuli jotain nestettä en tiiä mitä se on ollu, ja sit oon yleensä vaan nukahanu ja heränny kahen - neljän tunnin päästä. en tiiä oonko ollu tajuttomana vai pelkästään nukkunut. en tiiä mitä on tapahtunu... muistan vain niitä tilanteita jossa oon kaatanu kourallisen lääkkeitä suuhun ja vetäny ne alas, nielly. ja sit se tapahtuu niin nopeest ja seuraavaks heräänki...

tuntuu et haluun vaa vetää hupun päähän, ettei kukaan nää mua, eikä mun kasvoi. jotenki oon niin hukas ku perkkää kuraa niskaa luvas. Mul on kysymyksii, muttei ketää joka vastais! istun pimees ristiin kädet pistän, tää kipu kasvaa, rinnas joku pistää. veri valuu, mun ranteet auki on.. vedän hupun päähä siks ettei kukaa näkis mua. vittu ahistaa niin helvetisti. itku tuli.

käsis ei oo tuntoo. pitäskö parempaa viel uskoo ? en jaksa enää .

ahistaa. ku tuntuu et joku puristaa mua kasaa kokoajan lujempaa.mun elämä on särkyny. vittu väsyttää. nyt kello on puol yheksän.. voisin lopettaa tän turhan tekstin kirjottamisen nyt...
anteeks et oon kirjottanu, turhaan.anteeks et oon olemassa. anteeks et istun tällä tuolilla, mun läskeine jalkojeni ja käsineni.


anteeksi, etten ole vielä lähtenyt pois.

this today...

tänään on ollu pahan olon täyteinen päivä, siis todellakin. nää omantunnon tuskat riepottelee sydäntä.. mut joo alotan vaikka eilisest kertomaan.

ensin kahest eteepäin tuli vieraita sybnttärikahveilla. no mun piti sit hilluu siel. mua alko ahistaa ku aamul oli ollu jo vaikee olo ja vaikee valita vaatteet missä olis ollu hyvä olla. no kuitenki päädyin, äidin lahjaksi antamaan paitaan missä oli puoli ppitkät hihat, ja sithän en sitte nähtävästi ajatellut sen enempää. ja sitte llaitoin mustat tiukat trikoo housut. mut viiltoja on oikeen ja vasemman käden ranteessa. jne. no sitte ku kaikki vieraat oli alkanu jo lähtee. ni seittemän aikaa lähin ulos. en sin vein postiin kelalle menevän kirjekuoren, äitin piti allekirjottaa se. ku ne kelan korvaamat rahat lääkkeistä piti saada. äiti toi mulle sitte perjantaina 1 x 100 tablettia. selllasen paketin lääkkeitä. no kuitenki. sitte kuuntelin musiikkii ku puhelin soit. sit en tiiä mun paha olo vaa purkaantu taas raivoomalla. no voi kyllä arvata kuka mulle soittiki. no lopuks siin puhelus itkin ja itkin vaa, kyyneleet valu. sit sanoin et soitan sille ku oon rauhottunu. no sit istuin yhen meijän lähel olvean ala asteen pihalla penkillä, ja itkin. no sitte käbvin kävelemässä ku yks kaveri tuli siihe, oltii vaa molemmat ihan hiljaa.. no menin kotiin juoksin niin kovaa ku pääsin ihan portille asti, ja itkin teki mieli vaan huutaa. no sitte meillä oli joku äitin kaveri. sit ku menin hakee äitin ni selitin sille jne. mut tuntu et se ei oikein tajunnu miltä musta oikeesti tuntuu ku vaikutti ettei se ottanu todest sitä mitä kerroin. no itku tuli illalla ja soitin sille hänellle. ja selitin jtn. mut sit se lähti kahville. se kuullosti helpottuneelta ku soitin sille. no sit seuraavana aamuna eli siis tänää. oli sellain olo et kohta hajoo ihan oikeesti pää. mut silti tuntu et rakastan, häntä niin paljo etten ees ite ymmärrä sitä. mut silti tuntu tavallaa tosi pahalle olla siiin ja sit jotaa vaa tapahtu ja puhun puhelimes et pidetää taukoo. siitä asti oon itkeny oikeestaa vaan.

no sit mulle tuli ihan kauhee olo vaan. itketti. sit laitoin tän ihmisen äidille viestii et onks kaikki ihan kunnos jne. sit se soitti mulle ku olin kirjottaas viestii takasin. ni selitin sille koko jutun vaa, ja se sano et tauko on hyvä, et saan itteni kasattuu nyt. ja sit se sano: ''mä tykkään susta tosi paljo oikeesti, ku oot sellain oma persoona, ja en haluu et sulle mitään tapahtuu, ihan oikeesti..'' selitin sille meidän koti asioista ku porukat oli riidelly aika paljon jne. sit itkin. kyyneleet valu. mutten itkeny tavallaa. no sovittii et se yrittää puhuu siel. sille eräälle. ja nii. no sitte illalla tuli viesti ja selvitettii nää asiat sen erään ihmisen kanssa, ja kaikki jotenki helpottu se sellain tuskanen olo hävis, koska se tuntu ymmärtävän mua, ja lupas anbtaa mulle aikaa, et saan mun pään selväks, ja asiat alkuun ku hain apuaki nyt... ihan itteni takia. ku haluun tästä olosta pois. ku tää on iha järkyttävä.mut kuitenki.. et nyt jotenki mun olo on helpottunu. ja tällee ku on tauko, ni tuntuu et kaikki ajatukset selvii helpommin... ''välillä mun maailma on sulta kiinni, pidätkö musta silti ?''

hain apua, ja ihan oman itteni takia, tällä kertaaa yritän vaa itteni takia, en kenenkään muun.. ainakin nyt mulla löytyy tahtoa alkaa elämään normaalia elämää. nyttekin kyllä se syömishäiriö on aika vahvana. oksentelua ja sellasta. mut yritän olla antamatta periksi ! tajusin et kuinka paljon mä menetän mun elämästä jos elän syömishäiriöisenä ihmisenä, joka myöntyy kaikkeen mitä päässä asuva mörkö sanoo. koska huomasin, et kuinka paljo aikaa mulla menee päivässä ruuan ajatteluun, kaloreihin ja siihen mitä kaikki sisältää. bulimia saa nyt mennä menojaan.

huomennä maanantaina mulla on psykiatrin aika. ja sen jälkeen jään kaupunkiin. oottelen kaveria, ku se tulee koulusta sitte kolmen jälkeen, kun oikeesti oltaisi päästy kolmelta mutta lähden itse liikuntatunnin jälkeen. aattelin et ku oottelen sitä ni siin käyä ostamassa pari kynsilakkaa ja vaikka kajalin ja sitte katella vaikka että jos jotain löytyisi. ei oo oikein mitään mitä tarvitsisin, paitsi yhet tai kahet rintsikat vois olla ihan järkevä ostos, ku on jäänyt pieniksi ja sopivia ei oikein ole nyt juuri kaapissa, no okei on siellä neljät. :D mutteihän se riitä. ja sitte voisin katella sillä jotain sen aikaa. sitte ku se kaverini tulee ni varmaankin mennään nuokkarille, sinne pyydetää pari muuta kaveria. :) kaiketi. mun pitäis varmaan yhdeksän aikoihin tulla bussilla kotiin tänne. onneks äiti suostu tänään maksamaan mulle mun bussikortin, tulee halvemmaksi ku maksaa aina se 3.30 euroa. ku nyt voin mennä bussil kuukaudes, kuinka paljon vaan haluan.

hmmm. mitäs muuta ? tiistaina meen terveydenhoitajalle, juttelemaan vähän. ja sitte se soittaa että sopiivat äitinkanssa ajan milloin sekin tulee. se helpottaa kyllä. : )

en oikein tiiä mitä kertoisin... jääkaapissa on kakkua. sitä olen syönyt. ja oon varmaan oikeasti lihonut. vaakalle en oo uskaltanut astua.

sadday

ahdistaa ja itkettää. tänään kouluun lähdin jo aikaisemmin vaikka ajattelin ensin että mulla tulee ihan hirvee kiire. mut olinki ajois ja sit oli vaan pakkopäästä lähtee kotoa. yleensä lähen koululle päin ajamaan pyörällä vasta 7.30 ku kasilta alkaa eka tunti. no olin kuitenkin tänään koulun pihalla jo 7.32.. siellä ei näkyny vielä ketään.
menin istuskelemaan sellaselle kivetykselle. koht siihen tulee joitain meidän koulun uusia. vaihdan paikkaa, koska ne tuijotttaa ja sit ainaku katon niit takas ni ne alkaa puhuu jotain hiljaa keskenää. vaihdoin paikkaa toiselle puolelle pihaa, tunnen sen niitten katseen ku ne tuijottaa mun perään. Eiks ne oo ennen ihmistä nähnyt? no kuitenki sit ku katoin taakse, no siinäähän ne tuijottaa. menin istumaa toiselle puolelle pihaa. oottelin et aika siirtyis eteenpäin. no kohta mun yks entinen luokkalainen tulee siihen, en olis jaksanu sitä. en olis oikeestaan halunnu et kukaan tulee siihen.. kuitenkin kohta alkaa ensimmäiset tunnit. kuuntelen luokassa aamunavausta. en muista siitä enää mitään, mua oksetti. jotenki kuvotti. en tiedä miksi. ahisti.

ensimmäiset kaks tuntia oli menny ja mua ahisti enemmän vaan. sitte ku meil oli kolmas viiminen tunti. mua alko itkettää, olisin halunnu itkee ja ryömii peiton alle piiloon, tuntu jotenkin että mua pelotti. kuitenkin oli pakko näyttää iloselta, ku juttelin edesä istuvan pojan kanssa. ahisti, ahisti kun se ees katto mua. tuntu niin pahalle.
kaks vikaa tuntia oli niin kamalat ku olin kuvitellutki ne. ahisti, olis pitäny päästä vessaan, janotti teki mieli syödä ja oksentaa. teki mieli itkeä, teki mieli kuolla pois, olisin halunnut olla yksin. munb oli niiiiiin paha olla, että tuntu ku mun pää olis piipittäny räjähtämis vaaraa. oksetti.
siinä mun viereisessä pulpetissa istui ällöttävin poika ketä oon ikinä nähny, enkä jaksanu just silloin olla kiltti . se kyseli kaikki vastaukset takanani istuvalta pojalta. päässä soi. Joku sano että pitäis lyödä, toinen taas sanoi, ettei saanut kiinnittää huomiota, en voinut enää keskittyä ja tiuskaisin että pitää päänsä kiinni ja keskittyy omaan tehtäväänsä. jne.
ääää ärsyttävää, kun ei voinut keskittyä omaan juttuun ku toinen kokoajan pölöttää vieressä.

mua ahistaa, läskiahistaa, itkettää, mun on jjotenki vaikee hengittää. tuntuu jotenki et tääl on ihan pimeetä, on vaa yks huone jossa kaikuu. mua vituttaa. tuntuu ku seinätki huutas mulle et oon läski. haluun vaan pois täältä. haluun sen ihmisen luokse, jonka tiedän hyväksyvän mut tälläsenä ku oon. itkettää ja tuntuu et kyyneleet tulee kohta. Mun tekis mieli viiltää... en tiiä..



luen lehtiä, luen kirjoja, luen isolla kirjoitettuja otsikoita.. katselen kuvia, lueskelen yksittäisiä lauseita sieltä täältä. itseinho valtaa mut. tuntuu ihan helvetin pahalle, haluun karata. piiloutua kaikelta. haluun jonnekkin kauas, en oikeesti enää jaksa. itkettää, ahdistaa vittu.
tuntuu et kaikki sekunnit muuttuu minuuteiks, minuutit muuttuu tunneiks, tunnit kuukausiks ja kuukaudet vuosiks. ikävä painaa mun sydämmel. aika kuluu niin hitaasti.

en tunne enää mun jalkoja, ne on niin kylmät ja puutuneet. mietin viime yötä, menin makaamaan sänkyyni yhdeksältä, väsytti vaan niin järkyttäväksi. kuitenkin istuin ja join cocakolaa. :( katselin telkkaria. sieltä tuli c.s.i. ... katoin sen ja mua nukutti. mietin asioita. mietin sitä kuinka en ole nukkunut. kello oli jotain kahden ja kolmen välillä kun nousin vihdoin sängystä. en ollut nukkunut yhtään. mun päätä särki, ja mua janotti. kiskoin sukat jalkaani ja etsin pimeässä huoneessa lattialta ison t-paitani. vedin sen toisen t-paitani päälle. nousin sängystä seisomaan lattialle tunsin kylmän lattian jalkojeni alla. menin ikkunan luo raotin verhoa ja katsoin ulos. ulkona ei ollut pilkkopimeää muttei ollut valoisaakaan. siellä oli pimeää... hiivin huoneeni ovelle. raotin ovea ja pidätin hengitystä kun hiivin pikkuveljen huoneen ohi. kävelin raput alas, katsoin peiliin kun kävelin ohi. mun silmät olivat punertavat itkusta, silmät oli turvonnut. menin keittiöön, sytytin valon tiskipöydän ylle, se häikäisi. otin kaapista lasin laskin kylmää vettä. avasin jääkaapin, en tiedä miksi. laitoin oven kii. mua rupes yhtäkkiä itkettämään taas, miks ? olinhan mä vasta itkeny tunteja. ahdisti seuraava päivä. tai siis aamu. en olis halunnu seisoo just silloin siinä, olisin halunnu maata hengittämättä mun sängyllä peitonalla. join veden ja istuin tuolille ruokapöydän ääreen. otin lähimmän kynän ja repäisin pala paperia. piirsin kukan. piirsin tikku-ukon, piirsin auringon ja kuun, piirsin pyöreän ihmisen. ajattelin että se kuvasi minua itseäni. piirsin sen viereen tikku-ukon. langan laihan ihmisen. itku tuli.. tuijotin vain seinää. kylmä valo loisti jääkaapin ovesta. kyynelee sumensivat mun silmät. tuijotin pöytään. kynä mun kädessä puristui mun kämmen ihoa vasten ja kynnet painautu kynän viereen kun puristin kättäni nyrkkiin. mun käteen sattu ja laskin irti kynästä. tuijotin mun kättä. Käteni olivat siniset. pelästyin ensin. mutta muistin että käteni olivat talvellakin olleet siniset. ajattelen sen johtuneen osittain siitä että en syönyt, eli ravinnon puutteesta, niinkuin lääkärikin epäili. kun kerroin kuitenkin käyttäväni lapasia..

aamulla mua väsytti, painoin herätyskelloni torkkua puolituntia. en olisi jaksanut nousta millään sängystä, mulla oli kylmä. mun peitto on kesän jäljiltä niin ohut, että muo on paleltanut joka yö heti kuin ne kolmenkymmenen asteen lämmöt loppu suunnillee. mut aamun jälkeen mua on vaan ahistanu)= . tuntuu ettei musta oo mihinkään... musta tuntuu niin helvetin pahalle ku mun parasystävä tuntuu jotenkin unohtavan minut. Se seurustelee tai tarkemminottaen se on kihloissa, tunnen sen pojankin. ihan mukava ja muutenkin tuun toimeen sen kanssa ihan hyvin, ainaki omasta mielestäni. ja ihan komeeki tää poika on. oon oikeestaa aina siitä asti ku tutustuttii pitäny täst ihmisestä, mut kuitenkin. mua ärsyttää. Koska tää mun parasystävä, on kokoajan yhden meidän luokan pojan kanssa. ja jotenki mä jään vaan sen kaiken taakse. ehkä se on oikeastaan syy että mua ahdistaa kouluun meno. tuntuu et mut unohetaan. Esim. huomenna on MUN syntymäpäivät, ja meidän piti mennä huomennä yhdessä, KAHDESTAAN elokuviin. ja sitten syömään ulos ja ehkä ottaa muutama drinkki.. mut ei tänään koulussa sen kaiken ahdistuksen lisäksi, menin jotenkin taas lupaamaan, tuntu siltä että jotenki ne katseet painosti. lupasin kuitenkin että se jätkäkin voi tulla, vaikken oikeasti olisi halunnut.. mutta.. ääh, jotenki se vaa oli niin ahistava tilanne. ja tuntu et ne kattseet painosti mut lupaamaan että se saa tulla. ja sitte toinen asia samasta ihmisestä, tuntuu et mä jään jotenkin tästä ulkopuoliseksi, ku oon ite ajatellut että parasystävykset kertoo salaisuudet toisilleen.. mut nykyää oon alkanu ajattelee et eiks tää sit meekkään niin.. ku tuntuu et se mun ystävä ei enää ookkaan mulle se parasystävä.
Toisaalt oon vihanen ja toisaalta surullinen. en tiiä mitä tunnen. tai siis tiiän mut en osaa selittää niit tunteit. oon vihanen ittelleni ja oon vihanen ystävälle, mut en uskalla sanoa. mut sit tiiän, ku tunnen kuitenki itteäni sen verran, ni sit se kaikki viha purkaantuu yhel hetkel..ja sit en enää osaa hillitä itteäni..



juttelin tänää yhen meidän luokkalaisen pojan kanssa. juttelin sen kans kaikkee mennyttä ja sit se keskustelu menni siihen et kysyin näkeeks se mun pahaa oloa, ja sit kysyin et eiks muut sit näe sitä, sit se sano ettei se tiedä. ja sit ku puhuttii lisää niin se sano että olen onnettoman näköinen ja sitte et katon yleensä vaan alaspäin ja mietin miks elämä on sellasta ku se on.. se puhu, pitkittyneist katseist, ja sano että näkee et ku mul on paha olla... ja nyt mua pelottaa. oonko sit niin läpinäkyvä? mut kuitenkaan kukaan muu ei vissiin nää sitä, oon kai oppinuit peittämään sen niin hyvin, tämän parin vuoden aikaan.. Osastoaikana lääkärikin sanoi äitille että osaan kyllä peittää sen kaiken pahan olon ja ahdistuksen perheeltä ja kavereilta..

joo sori tällänen epäselvä teksti ja kaikki kirjotusvirheetki, ku en jaksa tarkistaa ja en edes muista mitä oon kirjottanu taas, turhateksti sori, anteeks tää teksti anteeks et kirjotin tän. anteeks et oon olemas.

sometimes i feel..

miksi? miksi olen tässä nyt? mun pitäisi olla mielummin tekemässä vaikka lihaskuntoa. Mun on paha olla. ahdistaa. tiedän, satutan itseäni. teen sen tahallani. Mistä löydän suunnan mun elämälleni? en tiedä..

En jaksa enää, en yksin kertaisesti enää kestä. en haluu olla kotona, en haluu olla missään, haluun vaan kuolla pois. vatsaan koskee. ja pää huutaa.
en haluu enää olla täällä, pelottaa. itkettää. mun on niin helvetin paha olla etten kestä tätä tuskaa.Joo tiiän että on helppoa esittää ja näyttää kaikille että koko elämä on niin hienoa. mutta enää en jaksa, en yksin kertaisesti vain jaksa tätä..

Ruoka, karkit, sokeri, kalorit, ahdistus, oksennus.
miksen voisi olla laiha? miksi olen tälläinen? LÄSKI...
------------------------------------------------------------------------------------

Tämä päivä on ollut helvetillistä. joku on huutanut mun päässä ihan kokoajan, koulussa, kotona. Aivan kokoajan. Se sanoo että pitää viiltää ja oksentaa, mutta kun en halunnut.. mut toi ääni on niin kova etten enää kestä.. toinen sanoo toisin ja toinen toisin. itkettää. haluisin vaan jonkun nyt halaamaan mua. Kaipaan ihmisen läheisyyttä. en muista milloin viimeksi olen istunut ihmisen vieressä ja koskettanut toista. muistan vain kuinka mua on vituttanut ja silloin joku halaa.. mutta se ei ole tuntunut hyvälle. kaipaan sitä että istumme sohvalla, ssängyllä,uloka keinussa tai nurmella, se ihminen jota rakastan on niin kaukana. jotenkin tuntuu että olisimme kokoajan lähekkäin ja tuntisin hänen hengityksensä korvani juuressa, mutta kun katson taakseni en näe ketää, ja sen jälkeen en kuule enää hengitystä. olen yksin. eikä ketään ole vieressäni, kukaan ei istu takanani. kukaan ei istu viereisessä keinussa.. en näe ketään ja viileä tuuli puhaltaa, se viilenee. Kosketan maata, hiekka on kylmää. hiekka valuu sormieni välistä. Lämpimät kyyneleet vierii pitkin mun kylmiä poskia.....

itkettää. tuntuu etten tajua tätä kaikkea, mut toisaalta tajuan tän tilanteen paremmin ku mitää muuta oon ymmärtänyt ikinä. avasin lehden jonka kannessa loisti laihdutus extra. avaan lehden keskiaukeaman kohdalta. itseinho valtaa mun mielen kuin aalto. ahdistaa, on niin paha olla.

En osaa käsitellä mun ajatuksia, tuntuu että olisi parempi olla yksin.. mutta sitte kun ajattelen sitä tiedän etten osaisi elää enää, koska ihminen jota rakastan on tuki ja turva, hän on se ihminen jolta saan läheisyyttä,rakkautta.

Istuin viime yönä yksin, tuijotin taivasta istuin ikkunan edessä viltti harteillani, koko talo oli hiljaa, en kuullut kuin oman hengitykseni. tuntu yhtäkkiä et kaikki olis kuollu ja olisin vain jäänyt yksin.. tuijotin taivaaseen, tuijotin pilviä jotka lipuivat pitkin tummentunutta taivasta. kyyneleet valu mun poskii pitkin, mun oli paha olla, tuntu et mä oikeesti kaipaan vaan ystävää. sillä hetkellä olin vihainen itselleni, koska ajattelen että olen karkottanut kaikki ystäväni pois mun luota. Karkoitinko kaiken vain sillä että minun oli paha olla silloinkin?

viillän viillon ja toisenkin, mun on paha olla. mulla on kylmä. tuntuu että mun syän särkyy. olo on niiin yksinäinen.. Tiiän että pitäisi piristyä. mutten osaa, en jaksa ajatella.. kylmä, ja mahaan koskee. ahdistaa, läskiahistaa... tuntuu et pitäis vaan päästä pois, lähtee enkeleitten matkaan, mut jotenki joku pakottaa kuitenkin mut jäämään.

why today?

nyt on ihan pakko kyllä kirjoittaa... mua ahistaa. minä. mä ahistan itteäni.. en vaan ooikeesti enää kestä, en kestä itteäni enää hetkeäkään. mun on paha olla. tuntuu et oon vaan pilannu kaiken. ja mua ahdistaa mun hengitys, mun kädet... LÄSKIAHISTAA, en ees enää halua eää täs koko helvetin maailmassa... tuntuu etten nää enää elämää, ja nykysin kysyn itteltäni miks tää on näin helvetin vaikeaa? eilisen jälkeen se ahistus vaan on koventunu, oon pallo. tiiän ei tarvii kenenkää enää ikinä kertoa sitä mulle että olen läski. ja mun on paha olla... mun kalenteri on mmyöhässä.. en jaksa. en oikeasti ole suunnitellut mitään, millä kuluttaisin aikani.. mutta kaikille vain on jokin akottava tarve sanoa ettei ole aikaa mihinkään, kun kaikki päivät ovat täynnä. toisaalta.. Jokainen päivä jonkka elän on täynnä tuskaa.. en tiiä, mut jotenki tuntuu et oon tarttunu paidan helmastani johonkin.. koska en pääse vain valumaan.. mutta kuitenki tunnen kuinka vain putoan. en jaksa enää.

Eilen meni päivä muuten hyvin, paitsi että tulin kotiin.. ensin koko päivässä en ollut syönnyt, mut kotona oli pakko. ja syömisen jälkeen tajusin ettei täällä ollut ketään. koko talossa illalla olon yksin. join maitoa, yritin unohtaa ahdistuksen tunteen ja lopettaa kaiken mitä sairass puoli mun päästä käski tekemään. mutten pystynyt. Ryntäsin vessaan. Itkin. meikit valuivat mustana epäsuorana viivana pitkin mun poskea ja kyynel putosi leukaluun kohdalta paljaalle reidelleni. itkin vain, en voinut tehdä mitään. ja sit se mun pään mörkö voitti.. sormet kurkkuun ja mikään ei enää estänyt. ja reilusti ulos tavaraa, tuntu pahalle, mun silmät oli ihan mustiksi maalautuneet itkusta.. juuri kun vedin vessan ja pesin naamani jääkylmällä vedellä, äiti huusi ulko-ovelta että olenko menossa saunaan. olin t-paiassa ja lyhyissä shortseissani, astuin ulos vessasta ja sanoin että menen.Saunassa jumppasin, tein vatsalihaksia ja muutenkin lihaskuntoa.



Eilen myös mietin tätä kaikkea, miksi teen tätä? miksi kirjoitan tänne? ja ymmärsin että aloin kirjoittamaan tänne silloin kun syömiseni eivät onnistuneet viimeksi, tästä sain jotenkin tukea kai.. Ja nyt huomasin etten ole pitkää aikaa sillo kesän aikana kirjoittanu syömisistä, siitä syömishäiriön poikasesta, jonka takia tänne ylipäätänsä aloin kirjoittamaan.. Muistelin kaikkea sitä mistä kaikki siloin alkoi.. ja kaikki alkoi siitä, kun huomasin vain ne pienet asiat laihoissa ihmisissä, kykiluiden näkyminen, solisluut, siro olemus ja jotenkin se alko jossain vaiheessa tuntua ja näyttää kauniilta, en vieläkään ymmärrä miksi, koska ennen liian laihat ihmiset olivat vain ällöttäneen minua. ja eilen ymmärsin että se mörkö yritti ottaa musta otetta. mutta jotenkin vaikka se sai kiinni, sai pidetty sen tarpeeksi kaukana itsestäni, ja mun mielestä, mulla oli omat ajatukset.. ja sit jossain vaiheessa se vaan jäi, se katosi.. tai ei oikeastaan kadonnut. mutta en enää ajatellut sitä, enkä totellut.. tuli minulle kuitenkin tarkkailijoitakin siihen mutta en tiedä. en osaa ajatella sitä selvästi. hmm.. mutta vaikka äiti ties mun syömisten tökkineen silloin, se äiti, ehdotti mulle dieettiä, jota kokeilisimme yhdessä. ja eilen itkin ja olin vihainen. toisaalta ihmettelen miksi äiti ehdotti sitä. mut kai mä vaan olen niin läski, vaikka yritti hän sanoo ettei mun olis pakko, mut se haluu sitä ite kokeilla.. ymsymsjne. mut nyt eilen kun itkin vessan lattialla tajusin että tavallaan äitin takia se syömishäiriön poikanen sai minusta taas uudelleen otettua kiinni, ja nyt se mörön poikanen käytttää tilannetta hyväkseen. nimittäin kun tarkkailin syömisiäni ja äiti yhtäkkiä alkoikin luovuttaa joi alkoholia taas)= ja söi mm. pizzaa ja kebappia. söi karkkia jne. mut ite seurasin ''dieettiä'' oikeasti seurasin vaaan sitä mun päässä olevaa oliota.
Luin tuoteselosteita huvikseni
mutta oikeasti se ei ollutkaan niin..''ajattelin muutenvain katsoa mitä tämä sisältää ja kuinka paljon.'' joku mun päässä pakotti mut siihen vaikken sitä huomannutkaan.. ja nyt vaikka huomaan äidin oikeastaan lopettaneen sen, en itse enää osaa. ajattelin että aluksi laihdutan nyt viitisen kiloa, sen jälkeen vielä kaksi, sitten kolme, ja sitte vielä viisi. vain muutama kilo, eihän se oli pahaksi. muutama kilo pois ei voi olla huono, eihän ? vaikken ole pitkään aikaan ajatellut asioita sairaalla tavalla, mutta huomaan sen taas. ja jotenkin en tahdo taistella nyt vastaan, kun en muutenkaan jaksa enää elää. ja tää tuntuu hyvälle...

ennen syksyn lomaa olen pudottanut painoani, ja päätän että se alkaa kunnolla tasan NYT!
riittää tämmöinen paska elämä. koska enää en jaksa. ja tällä kertaa EN anna periksi ennen kui olen päässyt tavoitteeseeni. piste.

pää hajoaa.

istun suihkun lattialla, tuijotan kuinka se veri valuu ja värjää veden lattialla punaseks...

ahdistaa. ruoka. vittu, läskiahistaa. eilen oli taas joku ongelma mun syömisissä.. söin ja sitte oksensin, oksensin kaiken ulos.. eilen kun en jaksanut minneen liikkua, jotenki vaa toi masennus vei voimat ihan kokonaa, mut illala tein lihaskuntoa, ja juoksin rappusia. ja ahistaa. illalla itkin kolme tuntia putkeen. ahisti, oli paha olla , enkä osannu selittää mun pahaa oloa mitenkään..
jotenki oli vaa niin voimaton olo eikä pystyny tekee mitään.
tää kaikki vaa kaatuu mun päälle.

Nää numerot, senttimetrit, kilot ja grammat. ne on ainoo asia taas tänä aamuna mikä pyörii päässä ja mitä ees ppystyn aattelemaan. Halusin vaa jonnekkin pois täältä, jonnekkin turvaan. yritän huutaa apuu mutten saa ääntä kuulumaa. Jotenki haluun et joku huomais miten paha mun on olla, ja sit pystyis auttaa. mut toisaalta en haluu et kukaa saa enää tietää yhtään mitään tän enempää.En jaksa enää saatana, ku en oikeesti jaksa. En jaksa enää näytellä et kaikki on hyvin. jäljet mun käsis... kaikki on nyt lopussa. tätä jatku liian pitkään. tää tulee loppuun. ahistaa niin helvetisti. LÄSKIahistaa. läskiläskiläski joo tiiän sen. oon todellaki läski ja ei tarvii kenenkää tulla ilmottaa mulle sitä enää!
tuntuu oikeesti etten mitää nää, on niin mustaa. ja hautakivi oottaa et siihen kaiverretaa mun nimi.. päivämäärät siinä jo valmiiksi. ittelleni en pysty ikinä antaa anteeksi. Miks mä ees oon ylipäätänsä täs tilantees ? KOSKA JOSKUS OLIN TYHMÄ IDIOTTI söin ja nyt oon läski ja en saa niit pois. ja kaikki. vittu saatana.

mä toivon tätä MULLE kuole, kuole... äääääää en jaksa , en osaa selittää, en osaa sanoiks kirjottaa mun pahaa oloo, ja tää on ihan järkyttävää. tuntuu ihan ku mun sydänt yritettäis repii irti mun kropast. ku laitan pään alas mua vaan pyörryttää, ku nousen seisomaan mua pyörryttää, tekee mieli vaan oksentaa. haluun kaikki ulos.. mun ei ehkä pitäs puhuu, ku kaikki on kohta ohi. Mulle olis nytki ihan vitun sama jos makaisin sairaalassa vai isttunko tässä.

eilen itketti, itkin itkin itkin ja itkin, en voinu mitää muuta ku itkeä. ahistaa, on niin helvetin paha olo, tää koko tilanne. vittu ku tekis mieli vaan lähtee.

vituttaa ja ahdistaa noi ruoka määrät mitä oikeesti syön. mut mun on vaa pakko päästä lopettaa tää. joku silti vaan kkokoajan kiristää otettaa musta. ja ne kaikki äänet mun pääs: ''eiköhän jätettäisi tääs kuitenkin syömättä?'' ahistaa. tuntuu et tää paine on niin kova et kaikki vaa särkyy.. vaatteet kyllä vaan löystyy mutten laihu, en pienene ollenkaan ja mua ahdistaaaa ihan liikaa. ahistaa ku katon peilii, kädet ja sormet, posket ja kaula MAHA, reidet ja pohkeet. läskiä. Voisinpa vaan peittää tän kaiken vaatteilla, paljon vaatetta, kaikki läskit peittys, ja paha olo jäis niitten alle ja kenenkään ei tarvii enää huomata mitään.

Miten voin löytää elämälle suunnan ku pyörin vaan ympyrrää? onhan se selvää, seison omil jaloillani. mikä on suunta missä on polkuni ? maaliin asti juoksee voittajat, mut miks mun pitäis voittaa, ku en haluu, ku päästä pois tän kaiken paskan keskeltä.kaikki asiat painaa ihan liikaa.



Pitäis siivota, mutten jaksa, en kerta kaikkiaan vaan jaksa. väsyttää.. antakaa merki et jaksan ees päätä nostaa. haluun pyytää kaikilt vaan anteeks ku en koskaa kertonu kuinka paljon rakastan.. mut nyt tuntuu vaan et toi silta olis kaikkien kannalt paras vaihtoehto.. ja itku tulee. kyyneleet valuu.
sori ku vuodatan sydäntäni. anteeks kaikki. anteeks et oon vielä tässä..
Joku tulispa vaan vastaan ja ottas mun kädest kii, vetäs mut takas pinnalle, auttas mua sinne jäämään....

Matka on pitkä se ei lopu koskaan Kipua sydämessä siihen ei totu koskaan ilman isää mistä kiinni pitää ilman äitiä ei ole mitään... Vanhennuttu ja selvitty kyllä suon vuokses mä taas tartun Ois pitäny nähä useemmin sitä aina miettii Sitä ei voi muuttaa silti se nyt painaa vielki Menit huonoon kuntoon ja sä pääsit saattohoitoon Mut piristyitki siit ja mietin että taas on toivoo Sä kohta pääset kotiin taas, kiinni veti, lähes viikon sielä sinnittelit, enkelin siivin menit.

matkalla ikuisuuteen kohti tähtiä.. elämää eteen päin on työlästä painaa.niin on paha olo, mikset oo enää täällä? '' sydämmemme täyttää nyt suru ja kaipaus, mut yksi hyvä, nyt tiedämme että hänen on nyt hyvä olla.. rakkaan läheisen pois meno voi nostaa pintaan erilaisia tunteita, esimerkiksi, vihaa, ja suru.. kaipuutakin...... ''

Nytkun tarkkaan miettii elämä on lyhyt, ei sekään kestä kaikkea..

AH-DIS-TAA

ahistaa ja on paha olla. jotenki tuntuu etten saa näistä päivistäkii jotka lipuu mun ohi. Mul on paha olo, olo jota en osaa selittää, en osaa sanoa miksi mistä tai milloin ja kuinka pitkään tää olo on jatkunut.

Itse tiedän tasantarkkaan etten ole terve mieleltäni, mutta enää kukaan ei epäile.. Oon saanu kaikki uteliaat pois mun luota... ja oon siiihen oikein tyytyvväinen. tiiän et on yömishäiriötä, muttei anoreksiaa. ehkä on oireita jotka viittaa anoreksiaan muttei mulla sitä ole, ylipäätänsä.. olen läski ja tiedän sen. ahdistavaa.

itku tulee.. onks tuolla ketään sitte ku ei auta itkukaan ? '' miten en tajunnu et oot lähtees tsiigaas tähtii, lipulla jonka veit jumalalta?'' tuntuu et tää on oikeesti enää askeleistakiinni, oon koko ajan lähenpänä reunaa.. ja sit ku astuu reunan yli ei pääse enää takasin. ei jaksais enää yrittää..
tänään olin kokopäivän koulun jälkeen ulkona.. ja sitten kaverilla, kävelin kotiin. ja soitin puhelun ja itku vaan tuli ne kaikki kyyneleet valu. istuin sitten tien pimeessä reunassa.. liikaa pettymyksiä liian paljon tuskaa.

ku kaikki asiat painaa ihan liikaa. toivon vaan et kaikki olis tässä. Haluisin nauraa mut... Ku katon taakse tunnen sen kaiken tuskan mun ympärillä,en pääse mihinkään suuntaan.......

en oo unohtanut teitä : d

en oo oikein kerennyt kirjoittaa tässä lähiaikoina mitään, mut mua ahistaa.
on niin helvetin paha olla, etten löydä ees sanoja kertomaan.. tuntuu etten edes tunne maan pohjaa mun jalkojen alla. katon peiliin, ahdistaa. läski ahistaa. ahistanu pitkän aikaa. onneks tulee talvi. paljon vaatetta. peittämään tämä kaikki. se ei hymyile eikä naura. oon huomannu etten saa otetta mistään. mua pelottaa vaan niin paljon, pelkään niin paljon että itken.. mitä jos tämä kaikki vaan kaatuu kohta ? hänen ja minun välillä. on pitkä matka, ei ihan mitään viikonloppu kyläilyjä. lomaan on aikaa.. en kestä jos tää kaikki vaan loppuu, en enää sen jälkeen tiedä mitä ajatella...mun koko elämän ainoo asia miks jaksan yrittää on hän. mulla ei oo enää muuta, ja välillä tuntuu ettei mulla ole oikeesti mitään, ku tuntuu et se hän'' on välinpitämätön ja ettei sitä kiinnosta miltä musta tuntuu mikään. mut tiiän kuiteinkin ettei asia ole näin..

Hän se on joka on saanut minut unohtamaan kaiken. Muistelen niitä iltoja jolloin katsoimme leffaa vierekkäin sängyllä. ja söimme. silloin ei tuntunut pahalle syödä. Koska sillä hetkellä tiesin et se joku joka välittää istuu mun vieressä, tai nojaa mua olkaan.. lupasin ''masennus ei takas tuu'' mutten osaa välttää.

yks ilta. itkin. itkettii, hänen kanssa. sattu oikeesti sydämmeen. tuntu et mun sydän olis haljennu. oli paha olla. ja ne sanat...kaikki pyörii mun päässä ja mun on ihan oikeesti niin paha ola etten ees osaa enää itkee...
jotenki sydämes asti tuntuu tää kaikki kipu, fyysisestikkii on vaa niin kipee.

huomisest pitäs saaha joku rytmi ees tähänki elämää.. kun loma loppuu, hyvä vaan niin.... toisaalta. mun psykologi ei oo mitään soittanut tai muutakaan, en ooo nähny sitä koko loman aikana . jne. ja nytkää en tuu pitkää aikaa varmaan juttelee senkaa. no mitä nyt äiti vahtii et lääkkeet on joka päivältä otettu. no joo voin tietty niit syyä ja ottaa joka helvetin aamu. mut ku ei ne auta. vittu, ja ku kukaan ei tajuu sitä. kaikki kaatuu päälle... kohta olis synttäritki. pitäis kuulemma leipoo, äitin miellest ku kummit ainenki pitäis kuttuu kahyville. mut vitttu aattelinko leipoo? sit tää kaikki vaan kaatuu siihen samaa.. syön. oksennan tai en. mut kuitenki vaan söisin.

kun kaikki on jotenki niin muuttunu. Okei on hyviäki juttui täs tapahtunu en oo enää oikeestaan viillellyt pitkii aikoihi. saattaa kyllä johtua siitä et on ollu kesä, ja joutunu pitää kokoajan t-paitaa ja lyhkäsempii housui, ku joka päivä jotain 30 astetta ollu lämmintä. ja varmaan siitä et koko kesän on oikeestaa ollu ihminen lähel.. vois verrata vierihoitoo, mut ikinä ei vessaan mukaan tullu ja kerran kävin lenkillä yksin. siellä kyl oksensin... mut joka aamu ku herään on ollu siinä vieres joku ja sit joka ilta ennen ku nukahan ni siin on se ihminen.. ja yönki se on siin ollu. mut se oli hyvä. ja nyt ku siin vieres ei oo ketään, tuntuu jotenki niin tyhjältä..

joo ja kiitos uusille lukijoille, ainaki tiiän ettei yksin tarvii tääl kirjotella..

tuntuu et paine kasvaa takaraivossa. kuka ottaa sitte vastuun ku mun pää hajoo ? tää on jotenki niin piinaavaa. haluun vaa juosta karkuun,, haluun paeta vaan pois. ...