ahistaa....

Mistäköhään alottaisin tänää... No eilen tuli hieman viillettyä jalkoihin ja käsiin. nyt kyllä kaduttaa. Mut en vaan voinut sille mitään, se oli vaan niin pakottava tunne, se oli vaan jotenki pakko tehdä, enkä osaa enää ees hillitä itteäni. fiilis meni elämään jo aikoi sitte. oon onneton. Oon kans huomannu et alan etääntyy kaikista kavereist ja ystävist. Nää on niit asioit mist kukaa ei haluu puhuu...kaipaan jollaki tapaa sitä aikaa ku olin ilonen ja pirtee jne. mut toisaalta en, nyt on jotenki helpompi vaan hallita itteää, vaik kaikki satuttaa, mut voi elää omassa maailmassa, tuntuu jotenki turvalliselt ku aina tuntee tällee samaltaval. on jotenki vaan paljon helpompaa suojautuu kaikelta. Hei oon tosi pahoillani, oon vaan väsynyt enkä pysy jaloillani. oon vankina mun omas mielessä.. Liekki sammuu kun siihen puhaltaa.. Tää matka on ollut pitkä, on kestäänyt pidemmänki hetken...


Miksei mun rukoust olla kuultu? tuntuu ku kaikki olis mua vastaa, koko tää maailma. En vaan enää jaksa. mun tekee mieli oksentaa, mun tekkee mieli syödä.. ja nykyään tiedän mitä lääkkeiden väärinkäytöstä seuraa.. Mun tunteet vaa on niin voimakkaat, en kestä enää niittenkanssa elää, enkä ees tajuu et miten mul voi olla NÄIN paha olo vaikka kesä on aluillaa, koulu loppuu jne. :( en osaa ymmärtää tätä. Onko vielä toivoa ? seisonko mä masentuneiden joukossa? miksei tää vois oikeesti vaan loppua ? Kuinka kauan mun täytyy tätä vielä kestää?
Toisaalta haluisin apua, mutten haluu näyttää sitä kellekkään, en haluu et kukaan sää tietää ettei kaikki oo kunnossa. Mut kuitenki joku mun sisällä toivoo et saisin apua jostain. En ymmärrä itteäni.. Tuntuu et olisin hukkumaisillani, merihädässä.. Yritän huutaa apua, mutten saa ääntä kuulumaan, se hukkuu tuuleen, eikä kukaan kuuule. jos joku tietää mitä mä tääl vielä teen, se vois tuulla ja ottaa mua kädestä. Taluttais mut huomiseen, kertois miten pitää jatkaa, auttais mut taas alkuun..

En haluis jättää kuitenkaan tätä mitä tääl on, sitä mitä mulla vielä on. Mut sit ku mulla ei enää kohta olekkaan mitään, minkä vuoksi elää. Ei oo mitää määränpäätä. Ei tiiä mitä sit enää yrittäis. Nytteki tuntuu ihan tyhjälle. Menettäminen sattuu, enemmän ku veitsenterä. Oon kuullu monta selitystä, miksei tätä voi lopettaa.. Vaikken haluis kuolla, en mä jaksa tääällä elääkkään. Tuntuu tosi pahalta. Mut kuitenki tää tunne on hykäksyttävä...

Tuntuu oikeesti et vaik välil yritän näyttää muille ettei kaikki oo hyvin, ni kukaan ei oikein huomaa, vaik koittaisin huutaa, ei kukaan kuule. Sit sen jälkee yritän näyttää pirteeltä ja hymyillä, mutten mä jaksa sitä enää. en jaksais enää valehella muille, enkä ittelleni. Jos kertoisin totuuden se olis se et tiiän Tarviin apua... Oon pahoillani kyl siitä surust mitä oon muille joskus tuottanu.. Haluisin apua.. haluisin et joku auttais, mutten uskalla sanoo sitä. enkä vaan jotenki jaksa enää välittää siitä miltä minust tuntuu.. Pelkään sitä kuinka olisin ilonen.. Pelkään olla pirtee. joten en uskalla pyytää apua.. Tuntuu vaan et näin on turvallisempaa, ja kaikki olis näin paremmin, vaikka toisaalta tiiän ettei asia ole näin. Toisaalta ajattelen ettei tää ole tervettä, mut toisaalta näin tuntuu vaa jotenki paremmalta, vaikka oikeesti tuntuu todella pahalta... Mutten enää tiiä mitä sanoa. En keksi enää sanoja kuvaamaan mun tunteita, puhuminen on vaan niin vaikeaa. mun on vaan niin helvetin paha olla, enkä enää jaksa yrittää. kokoajan väsyttää. mikään ei oo enää hyvin. kaikki on niin helvetin huonosti. Ihmiset kysyy ''mitä kuuluu'' vastaan ''ihan hyvää..'' vaikka asia on ihan eritaval. enkä vittu jaksa siitä välittää, mitä muut luulee siitä et miten mul menee... Jotenki tuntuu et haluisin näyttää noi jäljet mun psykiatrille. mut en haluu. en uskalla. en haluu tietää mitä siitä seuraa..

mut joo sori epäselväteksti jne.. mut joo