8.6

tyhjään tauluun, kirjoittaa sairasta tarinaa, ei kukaan kuule kuinka pieni sydän sirpaleiksi hajoaa.. mun pääki hajoaa, en jaksais enää yrittää. Nyt kun tiedän että se on niin todellista, eikä sitä voi enää muuttaa, ei voi peruuttaa. J on muuttamassa. se on niin kaukana muuton jälkeen, toivon ettei tää viikko lopu ikinä. Aika vaan pysähtyisi. Kukaan ei edes huomaisi...

Toisaalta haluisin ajas taaksepäin, ettei koskaan oltais tutustuttu, mutten haluu päästää irti, tuntuu et oon kuollut. On niin tyhjä olo. enkä todellakaan kestä jos meillä menee nyt poikki. muutenki on niin paha olla. Ku se olotila vaan pysyy, eikä katoa, ei siirry mihinkään suuntaan, se elää mun vierelllä, eikä väisty. Jätit mulle pelkkää vain pimeää Särön sulta sydämeeni sain. Katoavaa on kaikki, kuin lentohiekkaa vain.
En edes ymmärrä itse mitä tunnen ja ketä kohtaan.. vaikka kävelen pois päin, mietin sua. Et uskokkaan kuinka vaikee on tätä päätöstä toteuttaa.

Vaikka me jutellaan ja keskustellaan, kumpikaan ei keskity tai kuuntele. En osaa ennustaa huomista tai tulevaa. En tiiä mitä mun pitäis tehdä. Koska tiedän että jos sanon miltä minnusta tuntuu välillä, se ei olis ehkä kovinkaan hyvä.. Jos harkitsen eroa. En tiedä kuitenkaan kuinka paljon haluan sitä, se mun sisällä, se joka haluaa jatkaa on kuitenkin niin voimakas tunne.. ja se aina tietää kuinka asiat oikeasti on... eli rakastan häntä niin paljon etten halua oikeasti lopettaa tätä. Vaikka välimatka on pidempi ku ennen, aika reilustikkin. (n 600km) mut haluun silti jatkaa tätä.

Vihaan itteäni, vihaan koko tätä maailmaa. jumala ei kuule mun avun huutoo. ei vastaa mun rukouksiin. En tiiä kuinka kauan jaksan elää tätä elämää..

ahistaa....

Mistäköhään alottaisin tänää... No eilen tuli hieman viillettyä jalkoihin ja käsiin. nyt kyllä kaduttaa. Mut en vaan voinut sille mitään, se oli vaan niin pakottava tunne, se oli vaan jotenki pakko tehdä, enkä osaa enää ees hillitä itteäni. fiilis meni elämään jo aikoi sitte. oon onneton. Oon kans huomannu et alan etääntyy kaikista kavereist ja ystävist. Nää on niit asioit mist kukaa ei haluu puhuu...kaipaan jollaki tapaa sitä aikaa ku olin ilonen ja pirtee jne. mut toisaalta en, nyt on jotenki helpompi vaan hallita itteää, vaik kaikki satuttaa, mut voi elää omassa maailmassa, tuntuu jotenki turvalliselt ku aina tuntee tällee samaltaval. on jotenki vaan paljon helpompaa suojautuu kaikelta. Hei oon tosi pahoillani, oon vaan väsynyt enkä pysy jaloillani. oon vankina mun omas mielessä.. Liekki sammuu kun siihen puhaltaa.. Tää matka on ollut pitkä, on kestäänyt pidemmänki hetken...


Miksei mun rukoust olla kuultu? tuntuu ku kaikki olis mua vastaa, koko tää maailma. En vaan enää jaksa. mun tekee mieli oksentaa, mun tekkee mieli syödä.. ja nykyään tiedän mitä lääkkeiden väärinkäytöstä seuraa.. Mun tunteet vaa on niin voimakkaat, en kestä enää niittenkanssa elää, enkä ees tajuu et miten mul voi olla NÄIN paha olo vaikka kesä on aluillaa, koulu loppuu jne. :( en osaa ymmärtää tätä. Onko vielä toivoa ? seisonko mä masentuneiden joukossa? miksei tää vois oikeesti vaan loppua ? Kuinka kauan mun täytyy tätä vielä kestää?
Toisaalta haluisin apua, mutten haluu näyttää sitä kellekkään, en haluu et kukaan sää tietää ettei kaikki oo kunnossa. Mut kuitenki joku mun sisällä toivoo et saisin apua jostain. En ymmärrä itteäni.. Tuntuu et olisin hukkumaisillani, merihädässä.. Yritän huutaa apua, mutten saa ääntä kuulumaan, se hukkuu tuuleen, eikä kukaan kuuule. jos joku tietää mitä mä tääl vielä teen, se vois tuulla ja ottaa mua kädestä. Taluttais mut huomiseen, kertois miten pitää jatkaa, auttais mut taas alkuun..

En haluis jättää kuitenkaan tätä mitä tääl on, sitä mitä mulla vielä on. Mut sit ku mulla ei enää kohta olekkaan mitään, minkä vuoksi elää. Ei oo mitää määränpäätä. Ei tiiä mitä sit enää yrittäis. Nytteki tuntuu ihan tyhjälle. Menettäminen sattuu, enemmän ku veitsenterä. Oon kuullu monta selitystä, miksei tätä voi lopettaa.. Vaikken haluis kuolla, en mä jaksa tääällä elääkkään. Tuntuu tosi pahalta. Mut kuitenki tää tunne on hykäksyttävä...

Tuntuu oikeesti et vaik välil yritän näyttää muille ettei kaikki oo hyvin, ni kukaan ei oikein huomaa, vaik koittaisin huutaa, ei kukaan kuule. Sit sen jälkee yritän näyttää pirteeltä ja hymyillä, mutten mä jaksa sitä enää. en jaksais enää valehella muille, enkä ittelleni. Jos kertoisin totuuden se olis se et tiiän Tarviin apua... Oon pahoillani kyl siitä surust mitä oon muille joskus tuottanu.. Haluisin apua.. haluisin et joku auttais, mutten uskalla sanoo sitä. enkä vaan jotenki jaksa enää välittää siitä miltä minust tuntuu.. Pelkään sitä kuinka olisin ilonen.. Pelkään olla pirtee. joten en uskalla pyytää apua.. Tuntuu vaan et näin on turvallisempaa, ja kaikki olis näin paremmin, vaikka toisaalta tiiän ettei asia ole näin. Toisaalta ajattelen ettei tää ole tervettä, mut toisaalta näin tuntuu vaa jotenki paremmalta, vaikka oikeesti tuntuu todella pahalta... Mutten enää tiiä mitä sanoa. En keksi enää sanoja kuvaamaan mun tunteita, puhuminen on vaan niin vaikeaa. mun on vaan niin helvetin paha olla, enkä enää jaksa yrittää. kokoajan väsyttää. mikään ei oo enää hyvin. kaikki on niin helvetin huonosti. Ihmiset kysyy ''mitä kuuluu'' vastaan ''ihan hyvää..'' vaikka asia on ihan eritaval. enkä vittu jaksa siitä välittää, mitä muut luulee siitä et miten mul menee... Jotenki tuntuu et haluisin näyttää noi jäljet mun psykiatrille. mut en haluu. en uskalla. en haluu tietää mitä siitä seuraa..

mut joo sori epäselväteksti jne.. mut joo

itku

vihaan itseäni, vihaan perhettäni, vihaan ystäviäni, vihaan koulua, vihaan kaikkea. vittu vituttaa , ahistaa, ja oon vaan niin väsynyt. en enää jaksa. en jaksa keskittyä mihinkään, enkä jaksa enää yhtään mitään. Luulen että se kun tiedän J:n muutosta aiheuttaa minulle pahaa oloa, koska en osaa päästää irti, en osaa elää yksin.. EN VAIN ENÄÄ JAKSA YRITTÄÄ. kun J muuttaa... en usko että meidän suhde jatkuu.. en tiiä miks ei vois jatkua, mutta kuitenki.. Haluisin vaan tappaa itteni nyt, mut toisaalta en.. en haluu jättää sitä mitä mulla vielä on. mut sit ku J muuttaa, en enää tiiä mitä mulle tänne enää jäis... ei ole kaveria, eikä ketään, ei mulla oo ketää kuka kuuntelis, eikä ketään joka ees yrittäis ymmärtää miltä minust tuntuu. Nykyäänki tuntuu et kaikki keiden kanssa juttelen, ni niitä kiinnostaa samanverran ku kilo paskaa. Ku ei kukaa ymmärrä et mul on OIKEESTI tosi tosi tosi, paha olla.

Mun elämän ilo on pohjassa ja mieliala täys nolla ! en toisaalta haluu kuolla, mutten jaksa eläääkkään. Kelle muka kertoisin ku on paha olla? Kukaan ei kuuntele, ku mulla olis puhuttavaa, eikä kukaan varmaan välitäkkään. VITTU ! SAATANA ! HELVETTI ! anteeks et teen kaikkien elämästä helvettiä. miksen vaa vois lopettaa tätä kaikkea? ku ei vaan oikeesti jaksa yhtään enää tätä...

en vaa jaksa keskittyy enää ees mihinkää jne. ja joo sori toi teksti, ku se pikkasen epäselvää vissiin)= mut joo ei tuu mielee nyt kyl muutaku vaa etten jaksa elää jne.

oksennus

onksentelua.. en tiiä miksi, mutta oksensin, se helpotti, kun kaikki syömäni tuli ulos, melkein samantien. En muistanut kuinka paha olo sen jäälkeen yleensä mulle on tullut. päätä särkee. Itseasiassa, päätä on särkeny koko hemmetin päivän koulussa.. en olis jaksanu aamulla ees kouluun herätä. mutta oli pakko. en voi jäädä kotiin, koska silloin olis ympärillä paljon ruokaa. liian paljon ruokaa. En tiiä mut oon alkanu miettii aina vaa enemmän sitä et jättäisinkö kaiken syömättä, laskisinko kaloreita. Niitä en ole laskennut, ainakaan vielä. Mutten tiiä mitä huomenna tapahtuu. Tänää istuin ulkona. Mietin että lähtisinkö lenkille, vaiko en, mut sit mun puhelin soi, enkä enää voinut mennä juoksemaan, ku piti jumittua puhelimeen puhumaan. Istuin olohuoneessa, kattelin suomen peliä. Ajattelin : olisinpa, vieläki yhtä päättäväinen... lenkkeilisin ja treenaisin.. tuli paha olo, koska en ollut käynyt lenkillä. Ahdisti. Minusta vähä tuntuu etten huomenna syö koulussa. jotenki vaan kaikki mun ympärillä jotenki kannustaa laihduttamaan jne. Sikspä ajattelinki et muutama kilo pois, ei voi olla pahasta.

En tänääkään aamulla syönyt, ja mietin kolmesti syönkö, söin kuitenkin. ja jotenki automaatisesti muistan aina, ku mennää syömään koulussa, että otan useemman paperin ku yhen, koska ennen aina piilotin ruokaa paperiin ja heitin pois. Oon jo kahtena päivänä ottanu neljä paperia, ja meinannut laittaa sinne jotain, pois heitettävää.. Jotenki joku käskee mua olemaan ja ajattelemaan, terveellä tavalla, mut taas joku toinen, kannustaa ajattelemaan sillä sairaalla tavalla... Ja jotenki tuntuu etten edes haluu estää sitä tapahtumasta, sitä etten enää syö..

Viime yönä heräsin kamalaan mahakipuun. en tiiä mistä se johtu, heräsin ku kello oli jotain 2. illalla en ainakaan syönyt mitään mikä olis saanu mun mahan sekasin tai mitää. Oikeestaa illalla en syöny yhtää mitää.. Jotenki nytteki noi kalorit pyörii päässä, muistan kalorimäärät ulkoa, muistan kuinka paljon kaloreita on niis, mitä oon tänään syönyt. mutten haluis miettii niitä, mut jotenki on vaan pakko. Ja nyt ku aloin miettimää, oon syöny tänää 1800 kcal... hyi. Viikonloppuna onki helppo vähentää.. koska menen J:lle koko viikonlopuksi, huomennaa lähden ja tulen sunnuntaina, helpompi olla syömättä, ja aijon jatkaa maanantainakin..
joo sori tää epämääränen teksti, en oikee jaksa keskittyy. Kirjottelen varmaankin sitten maanantaina, tai alkuviikosta, viikonlopun jälkeen. Hyvää viikonloppua kaikille vain (:

huomasin ajattelevani, kuinka olisi oikeasti helppoa olla syömättä, ajattelen sitä taas. Mittanauha on siirtynyt taas huoneeni laatikkoon, ja vaa'ankin olen jo ottanut käyttööni. Mutten haluis vajota taksasin sinne.. toisaalta kyllä haluisin, koska se olis niin paljon helpompaa. Jotenki niin paljon turvallisempaa. Mulla on muutenki niin paha olla, sisäisesti. ehkä ulospäin ei se paha olo näy, mutten oikeesti elä enää itteni takia, pyrin vaan miellyttämään muita, elän toisen ihmisen takia, en itseni. Koska en nää enää mitää miks eläisin itteäni varten, en ehkä haluis kuolla koska rakastan häntä niin paljon. En haluu tuottaa pahaa oloa hänelle, koska hän on niin paljon tärkeämpi kuin kukaan muu. ((Hän olikin meillä torstaista sunnuntaihin, olin ensin niillä keskiviikkona ja torstai päivän. ))

tänää koulussakin kahella viimisellä tunnilla ahdistuin, tuntu että kaikki tuijottaa, ajatellen hyi, läski. Se kaikki ahisti, läskijalat, läskimaha, olen ilmapallo ! AHISTAAAAA LIIKAAA ! en kestä.

Mun päätä särkee, sattuu, jokapaikkaan. En halua olla tällänen. haluun olla olla pienempi, pienempi, haluun vaa laihtua, niin paljo että oon kevyt ku höyhen ja voin leijailla pois, kokonaan.

En tiiä, yritän pyytää apuu, mutten saa sitä mistään. En osaa kenellekkään kertoa, miten auttaa. Mulla on vaan niin tyhjä olo, en tiiä mitä tekisin. Ku minuu vaan sattuu, vaikka sanon ''kaikki on hyvin'' oikeesti kaikki menee päin persettä. Tuntuu etten oo kelvollinen, tuntuu, ettei minusta pidetä. En pysty keskittymään. mä en kestä tätä ahdistusta. En toivo enempää tätä oloa, mun on paha olla. Kerään valokuvia, ajoista entisistä, niistä ajoista, ku kaikki oli vielä hyvin, kun ei kukaan tiennyt mitä tulee seuraavaksi. Haluun vaan tän loppuvan. Ei mikään helpota tätä oloa jatkuvasti, ja loputtomiin. arvet siitä ikuisesti jää. Mikään ei kestä ikuisesti, ei myöskään elämä.

mun tekisi niin mieli vaan viiltää, viiltää, viiltää, viiltää ja viiltää, niin kauan.. liian kauan, niin kauan ettei todellakaan enää ole muuta kuin verta. Mutten voi, koska lupasin hänelle etten enää jatka sitä..

11.5

Ne äänet mun päässä ei jätä mua rauhaan, ne hokee, ei kukaan huomaa jos jätät syömättä. Etkö syönyt hieman liikaa? oletko varma ettet jätä voita leivän päältä, mielellään jättäisit kuitenkin koko leivän.? mut oon yrittäny syödä. mutten pysty sitä tekemään kokoaikaa, ku ne äänet vaan kovenee ja kovenee mun päässä.. eikö sinun olisi pudotettava muutama kilo ? Ajattele muutama kilo ja olisit valmis, valmis ja sopiva. ei kestäisi ku vähän aikaa ja unohtaisit kaiken muun, olisi sulla paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, kuten ruoka jaa kalorit. en tiiä tarkkaan kuinka kauan tota on jo jatkunu. mut luulen että alan sortua tohon. Kun ajattelen... Se olis vaan niin helppoa, eikä kukaan huomaisi, etten söisi. Skippaisin vaan koulussa ruuan, aamupalan ja iltapalan. Treenaisin enemmän... Se olis niin helppoa.. Ei enää karkkia, jäätelöä, tai mitään. Ei enää ylimääräsiä syömisiä, eikä sitä edes kukaan huomaisi. Alottaisin taas pikkuhiljaa tän kaiken, joten kukaan ei kiinnittäis huomiota ku vähentää ruuan määrää. Muistan kalori määrät joihin oon jääny, muistan ne ulkoa, muistan paljon missäki on mitäki, eikä kukaa huomais jos laskisin niitä. Saisin muuta ajateltavaa, ku mun ongelmat, ja elämä jota ei jaksa elää. Ei tarvis enää ees elää tääl, kun se oma maailma on niin helppo rakentaa ympärille.. Se maa, missä kukaan ei voi satuttaa..

Multa kysyttiin: ''miten sulla nykyään menee?'' minä : '' ihan hyvin, kuinniin = )?'' ''oot vaan näyttänyt niin surulliselta viime aikoina.'' ( tai jotenki noin ) no miten voisin ollla ilonen ? Ehkä oon joo surullinen, mut oon vaan niin väsynyt. en jaksais oikeesti enää ees vastailla kysmyksiin :'' miten menee ?'' koska se on niin turhauttavaa vastata aina tyyliin : '' ihan hyvin menee..'' tai jotenki tollee. Siintä ei kuitenkaa oo kellee mitään hyötyä. Joo tiiän et jotku keitä tiiän ja tällee, käy kyselees mun ystävältäni, että onks mulla joku ku oon kuulemma niinku jotenki outo ja muutenki... Mut ikinä kukaa ei tuu kysymään suoraan multa. Mut se on oikeestaa ihan hyvä, koska en jaksais selittää mitään, enkä jaksa keksii tekosyitä, ja selityksii. hengittäminenkin on raskasta, ja tuntuu etten saa hengitettyä. Ahdistaa, kaikki ahdistaa, mulla on paha olla. En jaksa enää yrittää. Ku ei tätä ees tajuu, kuinka tää oikeestaa ottaa koville. en pääse vaan täältä pois, vaikka kuinka yritän nousta ylös. en enää jaksa. En jaksa nostaa itteäni enää pinnalle takaisin, en vaan tosissaan jaksa. Tartu käteeni, kaunis taivaan enkeli... En pelkää kuolemaa, en pelkää mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, en edes jaksa ajatella sitä. Mikään ei kestä ikuisesti, mut tätä jo niin kauan kesti, etten ees jaksa enää yrittää nousta takas täältä. Vituttaa, VITTU SAATANA HELVETTI. miksi elämä vois olla helppoo ? miksei vois olla kolmee toivomusta? Pelkään että eksyn, pelkään ettten enää löydä kotiin. Olen peloissani, ja niin yksin.. haluan vain kuolla kokonaan pois, enkä tahdo herätä enää koskaan. Ne äänet huutaa mun päässä, huutaa liian kovaa, en kuule mitään muuta, ku ne. En voi edes ajatella, koska en kykene siihen !

miksei kukaan voi auttaa, ku maailma romahtaa, miten tät paskaa enää jaksaa? kysymys kuuluu: riittääkö aika ennen ku itse on vainaa? ei kukaan käsitä.. Kuka oikeesti auttaa? ku ei kukaan käsitä, kuinka paha mun on olla, en ehkä haluis et kukaan OIKEESTI auttais, mut en jaksais yksinkää kantaa tätä koko taakkaa. Kyynel tippuu. Ku kerran silmät sulkee, vois kokonaan nukahtaa. ehkä joku kuitenki ymmärtää, miks mun on mentävä. Mun pää ei jaksa tätä yhtään enempää. Ku ei mikään auta, ei nosta pinnalle. Ranteet auki ja kyynel vierii pitkin poskea. En vaa voi sille mitään, etten oikeesti enää jaksa. Ku mulle sanotaa : '' piristy nyt .'' Eiks ihmiset tajuu, etten voi yhtäkkii vaa piristyy, ku kaikki pyörii päässä, ON OIKEESTI VAIKEE OLLA, NI SIT TULLAA SELITTÄÄ ET ÄLÄ MUREHI NYT, KU EI OO MITÅÄ MUREHITTAVAA. Mut vittu eiks ne oikeesti sitte tajua etten oikein voi unohtaakkaan kaikkee minkä kanssa joudun kokoajan elämään ! Ja se minkä kanssa elän, ei oo mitään hyvää. Jotenki tuntuu et aika paljon pelkkää pahaa. Ku mikään ei toimi, mikään ei onnistu. almanakka ainoo, joka päivät erittelee. Miten yks kaks meni elämän lasi palasiksi? Miks musta pilviverho peittää aina mielen. Luulin et alkoholi pyyhkis huolet... Korjais pahan mielen.Mut syvemmälle se vetikin vaan. '' jokinen on oman elämänsä vanki, Poika löytyy kellarista kaulassansa köysi, ehkä se ainoo tapa jolla rauhan löysi.'' Kaikki joskus lähtee, niin vaan on, on aina ollut, ja tulee aina olemaankin. Tiiän et pitäis jaksaa, mut nyt en jaksa, yks elämä elettävänä ja sekin on paska. Miksen itekkään ymmärrä tätä. Miksei kukaan kerro mulle...? Ja kuka siitä oikeesti välittää oonko olemassa vaiko en. Kenen elämään se siis ihan oikeesti edes vaikuttaa? Tarvis jonku kädestä huomiseen taluttaa.

anteeks tää tällänen, ja sori epäselvä teksti..

7.5

en tiiä, kai siihen oloon vain tottuu, osaa hymyilla vaikka oikeesti itkettää. KU EN ENÄÄ VAAN VITTU JAKSA OLLENKAAN ! ku kukaa ei oikeesti tunnu tajuavan et kuinka mulla oikeesti on paha olla. en tiiä, miten voisin kertoa sen, ku en sanoilla osaa kertoo mitään. läskiläskiläski, haluun vaa alottaa syömiset alusta NYT ! ei, en vaan jatka tätä, alotan alusta, itteni vahtimisen. ja nyt se on helppoa, kun kukaan ei enää vahdi tai ei tuu mitää lääkäreitä tunkemaan nokkaansa joka paikkaan ! ja se on helvetin hyvä asia, saan ehkä kuitenki jonku kurin itelleni nyt tähän. saan alottaa alusta, ja oon siitä tyytyväinen, on jo paripäivää sitten toi mittanauha kulkeutunut tohon pöydälle, ja ruokapäiväkirjat on etitty uuestaa, ja oon jatkanu kirjottamista. mulla vaan on parempi olo, ku tarkkailen syömistäni. sitte ku tiiän mitä tahdon, ni mulla on joku asia tässä.

Veitsi tuli eilen otettuu esille, ehkä vähän liianki väärissä ajatuksissa, en vaan voinu sille mitään, itkin vaan, ja nyt kyllä kaduttaa, ne jäljet tossa kädessä ja ranteessa, ja jalassakin. kaduttaa ne arvet mitkä mulle noista varmaankin jää. No tehtyä ei tekemättömäksi saa.. ja tiiän sen, kaikki tietää sen. En toisaalta kaipaa enää ketää tähän, ku en mä jaksa niin paljoo ketää, ku ennen, en jaksa kuunnella ku toiset yrittää puhuu. en vaan voi sille minkää. läskiahistaa vittu, saatana. oon syöny liikaa ! tähän asti jokapäivä sen jälkeen ku aloin syömää. kaipaan sitä mitä silloin oli, kylmyyttä, kylmiä käsiä, ja sitä turvallista tunnetta kun ei ollut syönyt. kaipaan vaan niin paljo sitä tyhjää oloa. no mä alotan tän nyt ja tässä. jatkan siitä mihin jäin. pari kiloa... se muutama kilo. ei ole paljoa, vaan se ja oon sopiva...

taas se alkaa, kaikki alkaa alusta. huomaan sen jo silloi ku katon peiliin.... en vaa kestä. syöminen tökkii, mikään ei kiinnosta, itkettää, ahdistaa ja kaikki tuntuu liian raskaalta ja on liian vaikeaa, jotenki kaikki kääntyy vaan väärinpän. J on muutttamassa niitten äitin mukana vissiin kajaaniin. oon ihan rikki. enkä oikeesti vaan enään kestä tätä, minuu sattuu, kaikki tää kipu tuntuu liian kovana. tuntuu et joku yrittää todenteolla tunkea miekkaa läpi mun sydämestä. tunnen taas liian usein, kuinka mun kyyneleet valuu pitkin poskia, ja taas sen kuinka veitsi viiltää ihoa. sit näänkii kuinka veri tippuu..