vittu.

Bulimia tai epäsäännöllinen syömishäiriö on helpompi piiloittaa, kuin anoreksia. Siksi tälläinen syömishäiriö paljastuukin yleensä vasta silloin kun sairastunut itse niin haluaa.

Minä syön ja liikun, se näyttää ulopuolisten silmissä aivan terveelliseltä. Välillä syön paljonkin, ainakin se näyttää siltä. Tänäänkin koulussa, näytti siltä kuin olisin syönyt kaksi leipää, oikeasti söin vain neljä tomaatti viipaletta ja lasin vettä, muutaman lusikallisen jotakin keittoa, missä oli makkaraa ja perunaa, hieman porkkanaa. Minun on välillä erittäin vaikeaa salata tätä kaikkea. Ihmettelen itsekkin, miten olen pystynyt pitämään tämän kaiken näinkin kauan salassa. Reiluvuosi sitten, laihduin niin paljon että hyvin monet huomasivat laihtumiseni. Ja sen jälkeen olen alkanut syömään. Oksentelen vieläkin. Välillä minulle tulee ruuasta niin paha olo että tahtomattanikin oksennan, viimeksi näin tapahtui viime perjantaina. Oksensin kaiken syömäni. Olinhan ahtanut sisäänijäätelöä, lihapiirakkaa, pizzaa, karkkia ja sipsiä. Oli ihan hyvä oksentaa.

Hyvää huomenta, mä herään vast huomena.

Oon miettinyt et miks en välil tiiä itekkää et mis meen.

Sorruin taas viiltelemään. Kumpa osaisin vaan hankkia oikeen paikan, täs oikees maailmas. Mut kai mä oon viel se lapsi joka sano et siit tulee isoon sankari.

Eräs kaverini puhuu minulle omista ongelmistaan ja pyytää minua auttamaan häntä, tottakai autan. Mutta mietin tässä samalla erästä ihmistä joka on muuttunut aika paljon. Ja minusta vain tuntuu etten halua olla hänelle mikään hyvä ystävä enää. Minä huomaan helposti kuinka hänellä nousee kusipäähän. Ja ensin hän haukkuu minulle ihmisiä, ja seuraavaksi näen hänet haukkumiensa ihmisten kanssa ulkona. En osaa ymmärtää mikä häntä vaivaa. Hän laittaa välejä poikki ystäviensä, tai no entisten ystäviensä kanssa, vain huvin vuoksi. Enkä minä jaksa kuunnella jokaiselt mitä on taas tapahtunut. dkjfiewl.

En mä oo oikeesti se teräsmies, mitä annan muiden olettaa.Oikeasti mulla on paha olla, enkä enää jaksa.

En jaksa olla se olkapää, joka ennen olen ollut.

Tell me the truth, please.

Mitä vahvempana koitan seistä täällä, tuntuu etten enää seiso maan päällä, vajoan ja vajoan syvemmälle lähemmäs pohjaa. Musta tuntuu etten löydä enää suuntaa oikeaa. Mä valitsin väärän tien enkä osaa enää perääntyä.

Mä mietin samaa miksei elämä hymyile, kuin valokuvissa? Eräällä ystävälläni on jotain rakkaushuolia. Itsestäni en tiedä. Kaiken jälkeen minulle sanotaan ettei minun tarvitse huolestua, ei minua olla jättämässä.

En edes enää tiedä mitkä asiat minua kiinnostavat. Minun oloni on huono, enkä jaksaisi enää. Aineet jotka tekivät olostani paremman, yms, ne ovat jääneet pois.

mitä kun ei enää tiedäkkään mitä haluaa?

Mitä mun täytyy tehdä kun kaikki kääntyy väärinpäin.

Tuntuu vain etten jaksa enää rakentaa mitään, kun tiedän ettei mikään tule oikeasti pysymään pystyssä. En välttämättä aijo odottaa elämältäni yhtään mitään muuta kuin kuolemaa.

miksei mun anneta huutaa, kun on paha olla?

Ampukaa minut, kiitos.

Taas istun tässä, vaikka minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Paljon rakentavampaa, kuin itkeä blogiini, nettiin elämääni.

Minulla menee hyvin, aivan hyvin päin helvettiä.

Olen väsynyt. En jaksa edes kävellä huoneeseen jossa sänkyni on. Tuntuu etteivät jalkanikaan enää kanna.

Minulle puhutaan, selitetään jotain vastailen mitä mieleen tulee, enkä edes tiedä mistä minulle puhutaan, mitä kysymyksiä minulle esitetään. Minua väsyttää fyysisesti ja henkisesti.

Musta tuntuu että mä oon vaan niin yksin. Aivan kuin ympärillä oleva nauru heittäisi minut ulos siitä. Mieleni harhailee jossain aivan muulla, jossain niin kaukana. taivaassakin. Istun hiljaa, kun toiset juttelevat ja nauravat keskenään. Itseasiassa välillä tuntuu että vain ruumiini on siellä. Kaikki muu minussa, on jossain muualla. kaukana kaikesta. Rauhassa.

ajatukseni eivät pysy enää kasassa, MINÄ EN PYSY ENÄÄ KASASSA.

Turhaudun kaikkeen, itseeni. Isä pyysi minua saunaan, en jaksa mennä, tuntuu että tekisin väärin, kun en mene. En vain oikeasti jaksa kävellä sinne. En jaksa istua saunassa ja käydä suihkussa. en vain tosiaan jaksa. Miksen jaksa?

En halua kuulla ääntäsi.

Siksi kuuntelen musiikkia. Haluan nukkua.

Mun on paha olla. wsedrftgyhujklkjiuhygtfrcgvbhnjklöal,smkdjhujw Vituttaa, väsyttää, nukuttaa, itkettää, ahdistaa. En kestä tätä oloa enää. Voisiko joku ampua minut kiitos.

en jaksa, olen liian väsynyt.

Olen muuten ajatellut vaihtaa blogini osoitetta, koska tiedän liian monen ihmisen, joita näen melkein päivittäin lukevan blogiani. Enkä välttämättä halua heidän tietävän elämästäni yhtään mitään. Mutten saa aikaiseksi vaihdettua osoitetta. Turhauttavaa.

Olen väsynyt. Haluaisin nukkua viikkoja putkeen. En jaksa avata enää suutani. Puhelimeni soi ja piippaa, joku soittaa ''voidaanko nähä tänää, jos tulisit keskustaa?'' Toinen laittaa viestin ''Tuu tänää johonki?'' ''Voijaako nähä illal?'' Ja vielä joku kysyy vieressäni ''Mitä teet tänään?'' Tuu sinne ja tuu tänne, mennää tonne ja ollaa tuolla, nähdään siällä ja nähää toinen ihminen täällä.

Pääni ja sisimpäni huutaa etten vain jaksa. En halua nähdä ketään, mutta miksi kuitenkin raahaudun jokapaikkaan? Tuntuu kuin minut revittäisi palasiksi. En halua enää liikkua. Jalkojani särkee, käteni ovat väsyneet, mahaani koskee monesta syystä, ja silmäni eivät tahdo pysyä auki. Tuntuu että minulla olisi niin kiire, etten kerkeä edes ajatella.

Minua pyydetään yöksi sinne ja tänne, en jaksa koska haluan nukkua. Haluaisin vain maata sängyssäni tuntikausia, nukahtaa silloin kun silmäni painuvat kiinni. Ja haluan olla heräämättä silloin kun ulkoa kuuluu jokin kolahdus.

Taas tuijotan kelloa, monelta menen mihinkin. ''Soittele ku oon valmis lähtemään, jos nyt kerran oot tulos.''

Mieleni tekisi vain olla vastaamatta kenellekkään. En jaksa soittaa kenellekkään. Tänäänkään ei tunnu perjantailta. Yleensä perjantaisin on ulkona jossakin paljon porukkaa. Ja yleensä haluan lähteä. Nyt en halua. En jaksa. Minua ei kiinnosta nähdä yhtään ketään.

En ole kerennyt syömään. En jaksakkaan edes.

Haluan lähteä johonkin kauas, missä ei ole ketään.

Pyykit pitäisi pestä. En saa aikaseksi sitäkään.

olisimpa minä teräsmies.

miksi minä hukun tänne?

Tuntuu et liian usein vaa kaikki paska putoo suoraa niskaa. Mä oon väsyny, oon niin poikki, ku yritän kestää sen kaiken tän paskan painon.

Mä en oo vahva.

mä leikin ettei mua enää oo.

Minulla olisi ensiviikonloppuna koulutus. En jaksa, minua ei kiinnosta. Tai ensiviikonloppuna minun pitäisi samaan aikaan koulutuksen kanssa olla kaverini kanssa hoitamassa koiria. En jaksa, minua ei kiinnosta.

Täl hetkel elämä maistuu paskalle.

Mä putoon, en jaksa pitää enää kii. Reiteni täyttyvät arvista, käteni ovat arpiset. Viillän itseeni yhä uudestaan vertavuotavia haavoja. Olen väsynyt. Sisältäpäin minussa ei ole enää kuin arpea ja tuoreita haavoja.

Ikkunat huurussa, sotkuiset vaatteet päällä, jokapäivä poika talsii heikolla jäällä. Miten yhtäkkiä taas tämä väsymys ottaa mut mukaansa, pitää kiinni, eikä tosiaan hellitä otettaan, vaan päin vastoin.

Käteni tärisevät. Minua paleltaa, haluan nukkumaan. Mutta eihän minulla ole aikaa nukkumiseen.

Enhän mä koskaan olekkaan väittänyt tän helppoo olevankaan...

taas yritän, mut sanat ei riitä vaikka kuinka selitän yritä ymmärtää

0-100%vitutusta

En olekkaan kirjoittanut vähään aikaan, ei ole ollut sinänsä mitään asiaa. Olisin tosin voinut kirjoittaa jokaisesta pienestä ahdistuksestani, mutten ole nähnyt siihen mitään syytä.

Nyt kuitenkin olen tämänpäivän aikana ajatellut paljon kaikenlaista.

Ensinäkin. Huomasiin että menkkani ovat tulleet takaisin.. Mahaani koskee ja minun tekee mieli syödä, olen turvonnut ja minua väsyttää.

Tänään viimeinen tuntimme koulussa oli jotain keskustelua. Kuraattori tuli keskustelemaan luokkamme kanssa kaikenlaisista asioista ja aiheutti riidan muutaman luokkalaisen välillä. Ihminen josta itsekkään en nykyisin enää pidä, koska hän on liian täynnä itseään, vetoaa sairauksiinsa ja siihen että hänen isänsä on kuollut. En tosiaan usko hänen olevan ainoa ihminen joka on jotakin menettänyt. Mutta hänen mielestään kukaan muu ei ole kokenut mitään niin pahaa kuin hän. Kun kyseinen tyttö alkoi taas esittämään marttyyriä, vitutus prosenttini nousi nollasta sataan kahdessa sekunnissa. Olisin halunnut huutaa hänelle suoraan vain että mikä ongelma hänellä on.Miksei hän voi ymmärtää ettei ole täydellinen, niinkuin ei kukaan muukaan. Diabetes tai isän kuolema, ei tee hänestä millään tapaa etuoikeutettua tai mitenkään muutenkaan parempaa, kuin me muutkaan sillä luokalla. Pyörittelin päässäni kysymyksiä siitä, miksi hän syyttää aina muita. Hän pompottelee ihmisiä mielensä mukaan minne tykkää. Hän esittelee jälkiä käsissään, jotka ovat suoraan sanottuna pari säälittävää naarmua. En halua vähätellä kenenkään viiltelyä yms, mutta hän, tämä kyseinen ihminen tekee itsestään niin säälittävän ettei sitä edes pysty enää ymmärtämään. Muistan esimerkiksi viimevuodelta tapauksen, jolloin äidinkielen opettajamme sanoi meidän luokkamme olevan täynnä ''angsti-teinejä'' Hän veti hihansa ylös ja huusi koko luokan kuullen '' Tässä on sulle angsti-teiniä.'' Hänen vieressään istuva tyttö katsoi ja sanoi ''Ei toi oo mitään verrattuna ''ton käsii'' '' Tarkoittaen minua. Minä en esittele jälkiäni, sillä häpeän niitä. En ole koskaan kerjännyt huomiota viiltelyllä. Ja itseasiassa minua naurattaa hänen huomionhakemisensa.

Koulun jälkeen muutama meidän luokalta ja muutama toisilta luokilta, olivat tupakalla ns tupakka paikalla. Kaikki ovat kääntyneet tätä kyseistä ihmistä vastaan. Minusta se tuntuu pahalle sinänsä että minua on itseäni kiusattu koko ala-aste aikani. Ja olin silloin aivan yksin. Mutta toisaalta kun mietin en itselleni kiusaamistani aiheuttanu, kuten tämä tyttö nyt. Hän puhuu mitä sattuu. Pompottelee ihmisiä, ja on aina omastamielestään oikeassa ja niin helvetin täydellinen että kaikki muut hänen lähellään ovat pelkkiä nollia. Minä en jaksa enää edes välittää tästä ihmisestä. Hän saa minut vihaamaan itseään, en voi sille mitään. Oma vikansa. En aijo puolustella häntä, enkä aijo käännyttää ketään häntä vastaan. Ei ole minun tehtäväni. En jaksa kiinnostua asiasta enää. Pidän huolen kuitenkin siitä, että minun kavereitani hän EI pompottele yhtään mihinkään!

Sitten kuulin olevani lesbohuora, joka ei ajattele kuin omaa persettään ja omaa elämäänsä, eikä välitä muista ihmisistä mitään. eikä kuulemma ihmeetellä, miksi minulla ei ole kavereita, kun yrittäisin jokaista heteroystäväänikin.Olen kuulemma teinilissu joka ei ole omanikäisten tasolla, elää vain haavemaailmoissa, eikä löydä ikinä ketään kuka oikeasti välittäisi. leikin kuulemma vain kaikkien tunteilla, enkä osaa tehdä mitään oikein. Selvä. kiitos, mikäs siinä:)

Seuraavaksi lohduttelin ystävääni josta on puhuttu seläntakana. Keksitty paskaa, mitä ei oikeasti ole tapahtunut. Hän sanoi eräästä ihmisestä että: ''Hänet on saatava parantumaan tosta masennus jutusta, enkä voi kertoo sille et seurustelen ****kaa, koska se ei saa nyt pettyy ennen ku on parantunu..'' Olin vain hiljaa, koska itseäni miettien olen kokenut paljon pettymyksiä silloin kun olin osastolla, koen pettymyksiä nyttenkin. Eihän ihminen voi parantua, jos ei koe pettymyksiä. Tyttöystävänikin sanoi samaa kertoessani asiaa hänelle hetki sitten puhelimessa, ''Ei sitä voi kuitenkaa loputtomii suojella.'' yms. Olen samaa mieltä.

Minua oksettaa. Vituttaa kuunnella taas sitä kännistä puhetta, huutoa ja naurua. Sitä kun hetki sitten sanotut asiat ovat äitini mielestä muuttuneet viidessä minuutissa, aivan joksikin toisiksi. Haluaisin mielelläni pois. Aivan sama minne, mutta mahdollisimman kauas täältä, tästä talosta, näistä ihmisistä. Koko tästä kaupungista. Siitä koulusta jota käyn, niistä ihmisistä joita tunnen ja joiden kanssa nauran. Kavereistani, ystävistäni. Haluan vain mahdollisimman kauas tästä paikasta.

Onneksi minulla on eenää hieman reilu puoli vuotta ja pääsen pois täältä. Onneksi. Kaverini tietävät minun muuttavan täältä, jotkut heistä sanovat suoraan minulle : '' Et voi lähtee, mä oon hei tääl, et voi jättää minuu tänne.'' Miksen voisi? Haluan oman elämäni, ja en halua sitä täällä, eiväthän kaikki näistä ketkä ovat noin minulle sanoneet, eiväthän he ole minua tukeneet täällä. Eivät auttaneet silloin kun tarvitsin eniten apua. Vaan minut on jätetty oman onneni nojaan. He eivät tiedä kuinka paljon asiat täällä muistuttavat minua kaikestä siitä. Eikä heidän tarvitsekkaan..

Aivan sama, mulla on nyt paha olla. lähden nukkumaan.