Perjantaina istuin ystäväni luona ottamassa paria kaljaa. Ei tietenkään kaikki mennyt niinkuin oli suunniteltu. Istuin ja itkin. Itkin vielä lisää. Kotiin päästyäni sammuin lattialle. Lauantaina oli isäni syntymäpäivät. Istuin farkut jalassa ja kauluspaita päällä vieraiden keskellä, yrittäen hymyillä. Todellisuudessa sisälläni oli itku joka teki tuloaan. Lähdin vessaan. Tuijotin jalkojani. Miksi ne ovat taas raavittu verille, juuri arpeutuvat jäljet revitty auki, uudel jäljet peittävät vanhat arvet.... En jaksa enää. Mietin edellisen illan tapahtumia. Lähdin viiden aikaan ystäväni luokse. Hän otti muutaman kaljan liikaa ja minä juoksin hänen perässään siivoten jälkiä. Onneksi hänen poikaystävänsä tuli vähän ennen yhtätoista. Nukahdin itse sohvalle. Pyörittelin puhelinta käsissäni, ennen nukahtamista. Soitanko vai enkö soita.. Heräsin jossain vaiheessa ja lähdin tupakalle ja sieltä sitten nukkumaan. Heräsin jälkeen kahdeksan, yritin sulkea silmät mutten pystynyt enää makaamaan siinä sängyssä, minun oli pakko nousta, mennä juomaan vettä ja saada ajatukset pois.
Aamulla istuin suihkun lattialla. En olisi halunnut nousta sieltä enää.. Miksi minun oli pakko kuitenkin noustaa? Kokopäivänä en jaksanut tehdä mitään. Halusin vain nukkua, halusin pois. Haluan yhä. En halua puhua kenellekkään. En halua että minulta kysytään mitä minulle kuuluu. En vain halua, kertoa kenellekkään.
En halua enää luvata kenellekkään mitään, en tahdo luvata pysyväni täällä.
En vaan tiedä enää kuinka kauan pysyn pystyssä...
